Tarja Halosen 12-vuotinen aikakausi tasavallan presidenttinä jää monessa mielessä hienoksi merkinnäksi Suomen poliittiseen historiaan. Jotenkin mieleen tulee ensimmäisenä sellainen asiat summaava detalji – en muista mistä sen kuulin tai siitä luin – että Niinistön tultua valituksi joku pikkutyttö jossain ihmetteli, voiko mieskin olla presidentti. Kyse on Muumimammasta, mutta myös Conan O’Brienin kaksoisolennosta: huumorintajuisesta, helposti lähestyttävästä, ihmisen puolella olevasta ihmisestä. Presidentistä, joka kävelee miehensä kanssa vastaan lenkkipolkuni varrella.

Vaikka sukupuoli on väistämättä huomionarvoinen seikka ja sen elokuvan nimikin noteeraa, ei se Halosta presidenttinä määritä, vaan toimii pikemminkin sulkana hatussa. Mielenkiintoisena, poikkeuksellisenakin ratkaisuna elokuva sivuuttaa henkilöhistorian lähes tyystin ja keskittyy täysin viimeiseen vuoteen. Matkoihin ja arkeen, hetkiin ja tunnelmiin kaiken keskellä. Siihen, miltä tuntuu, kun asemansa takia ei voi olla auttamassa kissaansa viimeiselle matkalle.

Tähän liittyvä hiljainen hetki on elokuvan vahvinta antia. Vaikka Halonen on päästänyt kamerat seuraamaan elämäänsä presidenttinä, ja hän kertoo ajautumisestaan presidentiksi enemmän kuin Tarja Haloseksi, ei syvemmälle ole dokumentillakaan asiaa. Yksityiselämän suhteen käy samoin kuin salaisten neuvottelutilaisuuksien – ovet vedetään kameran edestä kiinni. Loppu jää mielikuvituksen varaan. Elokuva esittelee vain sen Tarjan, jonka kaikki oikeastaan jo tuntevat.