Yhden vuorokauden sisällä tapahtuva elokuva alkaa siitä, kun hoitolassa jokseenkin raitistunut, mutta yhä masentunut narkkari Anders saa vapaapäivän, kun hän lähtee työhaastattelun perässä Osloon. Hän tapaa myös pitkästä aikaa vanhoja kavereitaan. Kaikessa, mitä elokuvassa nähdään ja kuullaan, on vahvasti mukana taiteen monessa mielessä perimmäinen idea: havaintojen tekeminen. Päähenkilön kanssa pysähdytään havainnoimaan Osloa kaupunkina, kuuntelemaan ja katselemaan kanssaihmisiä kahvilassa tai tapailemaan flyygeliä. Ajattelemaan. Näyttelijät ymmärtävät hahmojaan perustavalla tavalla ja ovat tosia. Elokuva ei rakenna perinteistä juonta vaan ajelehtii luontevasti kohtauksesta toiseen ja asiat enimmäkseen vain tapahtuvat. Kaunis norjalaiselokuva edustaa tuotantovuotensa kirkkainta kärkeä maailmanlaajuisesti.

Koskettavaan yhteiskuntakritiikkiin erikoistunut Tony Kaye nousi julkisuuteen raivokkaalla uusnatsikuvauksellaan American History X. Sen ja Detachmentin väliin mahtuu neljä elokuvaa, joita en ole nähnyt, mutta tämän nähtyäni tuotantoon on pakko tutustua tarkemmin. Detachment seuraa pahamaineisen koulun ja sen opettajien, erityisesti paikalle saapuvan tarkkanäköisen sijaisen eksistentiaalista ahdistusta. Runollinen, perinteisiä kohtausrakenteita murjova, hetkiä haukkova tyyli on ihailtavaa seurattavaa, eikä olekaan ihme, että ohjaaja on aiempien elokuviensa tavoin kuvannut myös tämän.

Kuvaavat ohjaajat eivät ole yleensä parhaita näyttelijäohjaajia, mutta Kaye on poikkeus ja itse asiassa elokuva on hyvinkin näyttelijäkeskeinen. Adrien Brody tekee elämänsä roolin. Hänelle on kirjoitettu muutama aivan mahtava monologi, kaikki kunnia Carl Lundille (ei ole ihme, että kyseessä on entinen luokanopettaja), jolle käsikirjoituskrediitti on toistaiseksi ainoa (sitä voi jo ihmeenä pitää). Hahmot ovat uskottavia, upeita ja ehyitä kautta linjan. Osa on suorastaan irvokkaan ylilyötyjä stereotyyppejä, mutta silti istutettu kokonaisuuteen luontevasti. Joitain yksityiskohtia, jotka kontekstista voi ilman apuakin päätellä ja hyvin ymmärtää, Kaye sortuu osoittelemaan tarpeettomasti, vaikkakin vain pikaisilla välähdyksillä. Muutoin elokuva on hyvin lähellä sitä, mitä ajattelen elokuvan optimaalisesti olevan. Tässä on jotain sellaista, jota toivoisin itsekin jonain kauniina päivänä tavoittavani.

Prometheuksen jälkeen oli pakko palata 30 vuoden taakse alkuperäisen Space Jockeyn pariin. Alienin hurja, majesteettinen lavaste oli jäädä studion vastustuksen takia rakentamatta, sillä sitä ei juonellisesti tarvittu tuossa sci-fin uudelleen määritelleessä elokuvassa mihinkään. Prometheus on kuitenkin olemassa vain samaisen lavasteen takia.

Alien on mainoselokuvista ponnistaneen nuoren Ridley Scottin taidonnäyte. Realistinen, rauhallinen, jopa analyyttinen lähestymistapa, kihelmöivä, klaustrofobinen jännitys, hiljalleen avaruusaluksen syövereissä leijuva kamera, upeiden näyttelijöiden ilahduttavan pienimuotoisesti maalaamat, aidot hahmot ja tietenkin elokuvahistorian puistattavin hirviö ovat tehneet Alienista klassikon, jonka katsoo mielellään yhä uudelleen.

Katsoin nyt elokuvan kaksi kertaa parin päivän sisään, ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Niiden vuosien aikana minusta on tullut kissaihminen ja olikin hienoa huomata, miten ovelasti kissa toimii osana kokonaisuutta ja lisää viehätykseen oman tasonsa. Olen viettänyt vuosien varrella lukemattomia tunteja Alienin dvd-ekstrojen, Wikipedia-artikkeleiden ja muiden infopakettien parissa elokuvan tuotantoon ja alien-hirviön elämänsyklin logiikkaan syventyen. Tällaisia tieteiselokuvia ei enää tehdä.

Vuoden ensimmäinen täysosuma on ensimmäinen pitkään, pitkään aikaan näkemäni Lynch. Elokuva-arkiston näytöksessä pääsin kokemaan sen ensimmäistä kertaa valkokankaalta. Rosoinen filmikopio sopi elokuvan tunnelmaan aivan upeasti.

Kihelmöivän mystisen, huikean eroottisen, fantastisen rikoselokuvan audiovisuaalinen anti on viimeiseen asti hiottua täydellisyyttä. Kuvat ovat kuin maalauksia ja ääniraita hakee vertaistaan. Näyttelijät tekevät uriensa parhaat roolityöt. Olen nähnyt elokuvan aiemmin ehkä kuutisen kertaa, mutta sen teho ei ole hävinnyt rahtustakaan. Yleisökin eli hienosti mukana ja tuntui kunnioittavan elokuvaa suuresti. Tällä katselulla huomioni kiinnitti erityisesti se, että Lynch käyttää ristikuvia hämmentävän paljon. Lämpimin suositteluni!

Hurjan hieno, kokonaisvaltainen ja täyteläinen kuvaus intohimoisen rakastumisen varjopuolista. Näyttelijät tekevät kautta linjan tavattoman upeaa työtä, ainoana poikkeuksena Aurore Clément, joka ei jotenkin istu kuvioon. Kaikki elokuvassa tapahtuu hahmojen ehdoilla, tunteiden johdattelemana – ohjaus ja kuvaus tukevat ratkaisua täysin. Leikkaukset ovat harvassa ja tarkoin harkittuja. Lopussa on kahden ihmisen välinen kohtaus, johon katsoja kutsutaan kolmanneksi. Kyse on siitä, mitä kukakin näkee – ja mitä ei. Ollaan siis elokuvallisen ilmaisun ytimessä.

Billy Wilderin mestariteos, joka kallistuu koko ajan eteenpäin ja pitää otteessaan. Huikea käsikirjoitus on täynnä käänteitä ja rikas, piikittelevä dialogi jättää monin paikoin Tarantinonkin nuolemaan näppejään. Selkäänpuukotuselokuvien kuningas.