Michael Fassbender esitti A Dangerous Methodissa psykologi Carl Jungia. Seksiriippuvaisen newyorkilaisen roolissa hyvin muuntautumiskykyinen näyttelijä ottaa koko elokuvan taakan kantaakseen ”70-luvun toimintatähden” Steve McQueenin ohjauksessa. Ruumiillisuus nousee melkein yhtä suureen rooliin kuin parivaljakon varhaisemmassa edesottamuksessa, Hungerissa. Myös elokuvien visuaalisessa tyylissä on paljon samaa, hetkissä viipyillään – pääasiassa perustellusti, New York, New York -laulussa liikaakin – ja kohtaukset kulkevat pitkillä master-kuvilla.

Fassbender antaa kaikkensa, mutta niukka ilmaisu kääntyy osin itseään vastaan, niin että kokonaisuus pelkistyy jopa luotaantyöntäväksi, seksikohtaukset pornoksi. Sisarusten kohtaamisen on tarkoitus toimia liikkeellepanevana voimana, mutta mitään ei oikein jaksa tapahtua. Loppuratkaisu on tylsä. McQueen käyttää kuvaa ja ääntä taitavasti, mutta sielu puuttuu.

Viidennen elementin kohdalla tuli mainittua lapsellisuus. No, Spielbergin sotaheppa pyyhkii Bessonin kavioihinsa ja vie naiiviuden sellaisiin mittapuihin, ettei mitään rajaa. Elokuvan alkupuoliskolla sai ihan ihmetellä, kuinka kornin voi elokuvasta tehdä. Jatkoin kuitenkin katsomista, ja… en tiedä onko syy elokuvamusiikin grand old manin, John Williamsin, nostatuksissa, yksinkertaisesti Spielbergin ammattitaidossa vai missä, mutta tippa linssissä sai loppupuolta seurata.

Tarina on naurettava, uskomaton, suorastaan typerä, näyttelijät ovat melko turhia, Emily Watsoninkaan (yksi lemppareistani) rooli ei tarjoa hänelle mitään mistä puristaa. Vaikka kaikki järkisyyt puhuvat elokuvaa vastaan, hevonen onnistuu silti koskettamaan. Kun en muuta keksi, sanon vain, että Spielberg lienee ripotellut esityskopion päälle omaa taikajauhettaan, jota onkin säästellyt muutamien edellisten elokuviensa ajan. Epäilen, että kenen tahansa muun ohjaamana elokuvan arvosana olisi tippunut usealla tähdellä.

David Cronenbergin aiempaan tuotantoon melkein huvittavan pesäeron tekevä muodollinen pukudraama jää muotonsa vangiksi. Psykologian suuret nimet esitellään mukiinmenevästi ja varsinkin Viggo Mortensen on hyvin karismaattinen auktoriteetti-Freudina. Tuntuu siltä, että rooli sopisi mainiosti myös Liam Neesonille, joka kuitenkin nykyään hyppii turhasta äksönpläjäyksestä toiseen. Elokuvan ongelmaksi muodostuu säröjen puute ja se, ettei suurten gurujen välille asettuva Keira Knightleyn hahmo ole uskottava. Näistä epäkohdista huolimatta elokuva on mielenkiintoinen, hienosti kuvattu, lavastettu ja puvustettu. Paljaan pinnan vilauttelu tuntuu tosin paikoin itsetarkoitukselliselta.

Lyhyen juonikuvauksen mukaan elokuvassa on kyse poikaporukasta, joka saa supervoimat törmätessään sattumalta yliluonnolliseen ilmiöön. Paljon, paljon kiinnostavampaa on kuitenkin se, että kiusattu, hyljeksitty päähenkilö hankkii elokuvan alussa kameran ja päättää alkaa kuvata elämäänsä. Koko elokuva nimittäin koostuu videokameralla ”autenttisesti” kuvatuista pätkistä. Tällainen dokumentaarinen lähestymistapa fiktioon on hyvin kiehtova – siinä on jotain sellaista, jota olen itsekin halunnut jo pitkään tehdä. Se tempaa katsojan mukaansa. Valitettavasti jossain vaiheessa Hollywood-pamppu tuntuu istahtaneen paikalle ja päättäneen, että nyt pojat pojat, tehdäänpäs tähän Matrixin jatko-osien tyyppistä eeppistä ilmataistelua, saadaan hyvää matskua trailereihin ja ihmiset innostuvat. Harmi.

Tykkäsin elokuvasta kovasti kun kävin sen elokuvateatterissa aikoinani katsomassa. Olin silloin 15-vuotias. Luc Bessonin visuaalisuus ja terävät leikkaukset ovat yhä nautinnollisia, hän on kuin Euroopan Tim Burton, tai toisinpäin. The Fifth Element on kuitenkin elokuvana niin todella lapsellinen, että tuntuu siltä, kuin olisin väistämättä kasvanut siitä irti. Mutta nätti on joka tapauksessa.

Ensimmäinen Mission Impossible -elokuva alkaa olla jo klassikko, ja se onkin 1990-luvun parhaita toimintaelokuvia. Tom Cruise -saagalle on tipahdellut jatkoa tasaiseen tahtiin viiden vuoden välein. Kahden harhaiskun (John Woo ja JJ Abrams) jälkeen Pixarin animaatioista tuttu Brad Bird nostaa sarjan lähimmäs ensimmäisen osan tasoa. Huumoria ei ole unohdettu, maailman korkein rakennus myös tuntuu korkealta ja teknisessä kikkailussa tuntuu olevan saman verran tuoreutta kuin ensimmäisessä osassa aikoinaan. Nautinnollisin Birdin uudistus on kuitenkin pienet yllätykset, jotka vaikeuttavat operaatioita – edellisiin osiin verrattuna kaikki ei toimikaan aina ihan niin kuin pitäisi ja ylimääräisiä mutkia tulee matkaan.

Trilogian päätösosa tuntui kolmikon toimivimmalta tapaukselta. Käsikirjoitukseen on ujutettu sarjan edelliseen osaan yhdistetty oivallinen aikahyppy, joka paljastetaan elokuvan puolivälissä. Bourne revittelee ja pätee enemmän kuin ennen ja vaikka hahmot ovat edelleen lähinnä stereotyyppejä, David Strathairnissa on sellaista karismaa, että kaveria katselee mielellään, teki hän mitä hyvänsä. Toiminnan kuvauksessa on löydetty ehkä vielä uusi vaihde. Kahdessa viimeisimmässä Bond-elokuvassa tehtiin erilaiset ratkaisut sen suhteen, oliko toiminnan koreografia katsojan seurattavissa. Hienossa Casino Royalessa oli, kehnommassa Quantum of Solacessa ei, vaan homma meni pelkäksi mäiskeeksi. Vaikka kolmas Bourne kulkee Quantum of Solacen saappaissa, valinta ei tällä kertaa häiritse.

Bournen toisen tulemisen merkittävin pesäero muihin toimintaelokuvien jatko-osiin on se, että päähenkilön kumppanista hankkiudutaan eroon kättelyssä. Hahmojen dynamiikassa tapahtuva muutos johtaa siihen, että kaikki keskittyy päähenkilön menneisyyden ympärille. Vaikka Franka Potenten esittämässä naisessa ei ollut juuri syvyyttä, hän toi ensimmäiseen elokuvaan jotain, mikä Supremacysta puuttuu. Toisaalta tämä poikkeuksellinen ratkaisu toimii virkistävänä yksityiskohtana. Plus-miinus nolla.

Katsoin nyt vasta ensimmäistä kertaa 2000-luvun kenties merkittävimpänä pidetyn tuoreen toimintatapauksen. Jatko-osien kultakaudella uusi toimintasarja oli virkistävä juttu. Elokuvassa on yllättävän paljon ensimmäisen Mission Impossiblen ja 1980- ja 1990 -luvun menestyneiden toimintajännäreiden otetta. Rytmitys on kunnossa ja elokuva hakkaa eteenpäin tasaiseen tahtiin. Tarina jää kuitenkin aika geneeriseksi ja mitäänsanomattomaksi, vähän niin kuin Matt Damon, jolla tuntuu olevan sama kohtalo roolista toiseen. En pidä Damonista. Suurin ongelma on hajuttomuus ja mauttomuus, eikä hänessä ole näyttelijänä sellaista karismaa tai luonnetta, jota kaipaisi. Descendantsin arvostelussa jo kertaalleen lainaamani ”Enimmäkseen harmiton” tulee taas mieleen.

Meryl Streepin roolityö kannattelee Margaret Thatcherin elämästä kertovaa, erittäinkin fragmentaarista elokuvaa. Samaan hengenvetoon on kuitenkin mahdutettava kehut Alexandra Roachin samaisesta suorituksesta nuoremman Thatcherin osalta. Elokuva on dementoituvan naisen hajanaisten muistojen sikermä, joka on kiva ajatus, mutta jokin toteutuksessa ontuu ja niin paljon kuin tarinallisuutta vastustankin, tässä jäin toivomaan vahvempaa sidettä palasten välille.