En ole pitänyt David Fincherin viimeisimpiä elokuvia kummoisina ja epäilykseni olivat suuret, kun hän tarttui mainioon Millennium-trilogiaan, jonka etenkin ensimmäisestä osasta oli jo tehty upea alkukielinen versio. Iloinen yllätys oli, että epäluuloni osoittautuivat turhiksi. Lohikäärmetatuoitu tyttö on Fincherin paras ohjaus sitten Fight Clubin (1999). Yli 2,5-tuntinen elokuva kantaa hienosti ja suoriutuu tehtävästään melkein yhtä hyvin kuin Män som hatar kvinnor ja myös Rooney Maran tulkinta Lisbethistä on yllättävän hyvä, joskaan ei yllä Noomi Rapacen huikean alkuperäisen roolityön tasolle. Daniel Craigin näkemys Mikael Blomkvististä puolestaan on jotenkin Michael Nyqvistin alkuperäisversiota eläväisempi ja humaanimpi, pidin Craigista enemmän. Lisähuomio: minusta on totisesti tullut kissaihminen, sillä kaikista elokuvan rajuista kohtauksista reagoin vahvimmin kissan kohtaloon. Se löytyy Larssonin alkuteoksesta, mutta ruotsalaisesta elokuvasta se oli jätetty pois.