Oscar-gaalan lähestyessä päätin katsella lisää ehdolla olevia elokuvia. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä ole valittujen joukossa harvinaista herkkua. Yksi merkittävimmistä amerikkalaisista nykyohjaajista, Paul Thomas Anderson, tulee taas. The Master on hiipivän ovela. Kyseessä lienee A Clockwork Orangen ohella yksi parhaita aivopesun olemusta avaavia elokuvia, jonka olen nähnyt. Se keskittyy tarkkanäköisesti kulttiin, joka vie mennessään. Tuosta kultista elokuvassa ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse.

There Will Be Bloodin öljykentiltä 1950-luvun sodanjälkeiseen aikaan siirtynyt ohjaaja käy tuokiokuvissa siellä täällä poimimassa hetkiä, joissa Joaquin Phoenix joka solullaan hengittää päähenkilö Freddie Quelliä. Alkoholiin taipuvainen valokuvaaja on rakastunut ja vapaa mies, jonka nämä kummatkin määrittävät ominaisuudet ovat silkkaa illuusiota. Hän kieltää rakkautensa ja sodan henkinen helvetti on hänelle vankila, josta ei ole pakotietä. Primitiivinen aggressio sykkii heti pinnan alla.

Kiehtovan mystinen Freddie törmää Philip Seymour Hoffmanin taidokkaasti tulkitsemaan Lancaster Doddiin. Hurmaavalle lahkojohtajalle sodan runtelema mies on villieläin, jonka kesyttämisprosessi on aluksi testi kultin potentiaalista, mutta joka ajan myötä herättää hänessä isällisiä tunteita. Isyysteema on tuttu ohjaajan aiemmista elokuvista. Mainitsematta ei sovi jättää Doddia sokeasti palvelevaa vaimoa, jonka kenties parhaassa roolissaan nähtävä Amy Adams piirtää kankaalle voimakkain vedoin. Kaikki kolme näyttelijää ovat syystäkin ehdolla kultaisen pystin saajiksi, mutta mitä Phoenixiin tulee – Daniel Day-Lewisin Lincoln-tulkintaa vielä näkemättä – hän on suvereeni.

Vahvan assosiatiivinen, rauhallisen viipyilevä, kuviltaan ja musiikkivalinnoiltaan äärimmäisen harkittu teos jättää paljon, kuten Seymour Hoffman lausuu, ”food for thought”. Liian auki se ei jää, vaan teos on kokonaisvaltainen ja miellyttävän kaksijakoinen. Merkittävänä sivuhaarana elokuva pyörittelee skientologia-henkisen kultin voimaa ja päähaarana – päinvastoin kuin esimerkiksi Flightin kohdalla – elokuva on hyvin omaperäinen kuvaus paljon käsitellystä aiheesta: sodan arvista.