Wachowskin veljesten filosofinen tieteistoimintapläjäys vuosituhannen vaihteessa oli suuri syy siihen, että ajauduin elokuvantekijäksi. Se oli sitä jopa siinä määrin, että perustaessani vuonna 2000 Amazement-nimisen elokuvantekoporukan, ensimmäinen projekti oli nimeltään Mad Tricks. Elokuvan nostalginen arvo elää siis voimakkaana mielessäni.
Kun nyt katsoin elokuvan pitkän tauon jälkeen, sain huomata, että vaikka teho on jäljellä, ideatasolla kokonaisuus on hieno ja toteutus vielä 13 vuoden jälkeenkin aivan huippuluokkaa, ei katsomiskokemus ollut aivan yhtä huikea kuin nähdessäni sen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa 16-vuotiaana. The Matrix oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin teatterissa katsomassa useamman kerran ja ensimmäinen elokuva-dvd, jonka ostin (ennen kuin edes omistin dvd-soitinta).
Elokuvan heikointa antia ovat sen näyttelijäsuoritukset, poislukien kiehtovasti artikuloivalla Mr. Smithillä herkutteleva Hugo Weaving. No, eivät Carrie Ann-Mossin surumieliset kasvotkaan kylmäksi jätä, vaikkei roolissa olekaan juuri tulkittavaa. Muut hahmot kuitenkin palvelevat vain palapelin osina, eikä ole ihme, että Movies in 5 seconds -nettimeemi kuittaa Matrixin sisällöksi Keanu Reevesin klassikoksi nousseen toteamuksen ”Whoa.”
Elokuvan kuvauksellinen oivaltavuus, hieno rytmi, tekninen taituruus ja itämaisista sarjakuvista lainattu filosofinen ajatusleikki ovat herkullisia ominaisuuksia. Tuoreissa science fiction -elokuvissa pakolliset idioottihahmot (joihin jenkkiyleisö samaistuu, vai miksi niitä on pakko joka paikkaan tunkea?) loistavat poissaolollaan. Älykästä sci-fiä tehdään nykyään valitettavan vähän. Wachowskitkin pilasivat kaiken keskittymällä eepoksen jatko-osissa pelkkään toimintaan ja tekniikkaan vesittäen kaiken, mikä ensimmäisessä osassa oli hienoa.
Kyse lienee taas kerran klassisesta subjektiivisen ja objektiivisen kerronnan erosta: on jännittävää seurata pienen ihmisen osaa keskellä suurta maailmaa, johon lähinnä vain vihjataan, mutta joka jätetään mielikuvituksen varaan. Kun sen maailman sitten näyttää objektiivisesti, se lakkaa olemasta kiehtova tuntematon.