To the Wonder (2012) ***½

Loisteliaan Days of Heavenin jälkeen Terrence Malick kohtasi Pariisissa naisen ja vetäytyi 20 vuodeksi elokuvanteosta. Avioliittoon johtanut suhde päättyi 1998, jolloin myös The Thin Red Line julkaistiin. To the Wonder käsittelee Malickin omalla poeettisen fiktion kielellä tuon suhteen vaiheita keskittyen hetkiin, tunnelmiin, palasiin aikaa. Siis kaikkeen siihen, mitä elokuva taidemuotona parhaiten kykenee välittämään. Malick risteilee tunteiden ja tilanteiden viidakossa jatkuvasti jalat ilmassa liihotellen. Hän etenee oman sumean logiikkansa mukaan kuvaten sitä ja leikaten siitä, mikä oikealta milloinkin tuntuu, konventioista ja traditioista piittaamatta. Lopputulos on upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta Malickin aiempiin mestariteoksiin verrattuna se jättää silti paikoin kylmäksi.

Pitkistä tauoista elokuviensa välillä tunnettu Malick on nyt julkaissut kaksi omaelämäkerrallista elokuvaa peräkkäisinä vuosina. The Tree of Lifen vahva sisältö puolustaa ohjaajan lyyristä näkemystä viimeiseen asti, mutta To the Wonderin romanssin jokseenkin stereotyyppisten vaiheiden kuvaus jää lopulta melko ohueksi. Ben Affleck esittää periaatteessa Malickia itseään, mutta rooli on yllättäen aivan mitätön ja suuri osa hänen kohtauksistaan jätettiinkin elokuvasta pois. Elokuvantekoon osallistui hänen lisäkseen kokonainen rypäs Hollywoodin niminäyttelijöitä, joiden panos niin ikään päätyi leikkaushuoneen lattialle. Sille voi olla vahvat perusteensa, mutta jo ennen kuin tutustuin tuotannollisiin taustoihin, minusta tuntui, että kokonaisuudessa on jotain väärällä tavalla harkitsematonta ja luonnosmaista, ikään kuin elokuva olisi päästetty eteenpäin keskeneräisenä, ajattelematta asioita loppuun.

Parasta To the Wonderissa on ehkä sen inhimillinen kärsivällisyyden ulottuvuus, jolle kerrasta poikki -elokuvasuhteissa ei yleensä anneta mahdollisuutta: jo kertaalleen miehensä luota lähtenyt pariisilaisnainen Marina palaa Oklahomaan uudelleen rakkautensa perässä. Päätös on täysin linjassa naisen intiimin mutta naiivin persoonallisuuden kanssa ja ihanasti ristiriidassa suhteessa tämän omiin tarpeisiin, joista ystävä Oklahoman kaduilla yrittää muistuttaa: ”sinun pitää olla vapaa”. Malickin hovikuvaaja Emmanuel Lubezkin tarkka silmä kulkee täysin Marinan tahdissa ja syventyy hahmoon antaumuksella. Kaikki muu jää hänen varjoonsa, mikä kertoo omaa tarinaansa. Malickin nykyisen vaimon verrokki vain piipahtaa paikalla elokuvan puolivälissä.

Uskonnollisuus on ollut enemmän tai vähemmän läsnä Malickin aiemmissakin elokuvissa, mutta tässä se tunkeutuu läpi enemmän kuin ennen. Javier Bardemin esittämän papin usko on koetuksella, mutta tuon tuosta yläilmoihin kurkottelevat hahmot ja kirkon seinien lasimaalauksia lämmittävä Jumalan valo kääntyvät ylimaallisten monologien kuljettamina itseään vastaan pateettiseksi hapatukseksi vailla perusteita.

Ehkä siihen on syynsä, miksi ohjaajan elokuvat ovat yleensä vaatineet useamman vuoden kypsyttelytahdin. Eikä tahti ole laantumassa, päinvastoin: lähivuosille on ilmoitettu jo kolme uutta Malickin elokuvaa. Toivon kovasti, että tähti ei ole hiipumassa, sillä Terrence Malick on ehdottomasti yksi merkittävimmistä nykyohjaajista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *