Amores Perros, 21 Grams ja Babel ovat kaikki hienoja elokuvia, jotka rummuttivat läpi 2000-luvun Alejandro González Iñárritun nimeä maailmankartalle. Kaikki kolme sotkivat kronologiaa, pysähtyivät katsomaan ihmisiä, joiden kohtalot jollain tavalla limittyivät toisiinsa. Ihmisten välillä hypittiin vähän väliä niin ajassa kuin paikassa. Nämä tehokeinot oli ohjaajan käytävä läpi; tämä tie hänen oli kuljettava, jotta kaikki olisi valmista vuoden 2010 mestariteokselle, elokuvalle nimeltä Biutiful.

Ohjaajan ote on jämäkkä. Elokuva kulkee kronologiassa ja ensemblen voi unohtaa, sillä kameran edessä seisoo vain Javier Bardem. Kaikki tapahtuu hänen hahmonsa ympärillä. Elokuvassa on kyllä mukana hänen lapsensa, ex-vaimonsa ja veljensä, mutta vain hänen kauttaan. Vielä yksi, ehkä näitäkin tärkeämpi hahmo on Bardemin tulkitseman yh-isä Uxbalin nuorena kuollut oma isä, joka hakkaa takaraivoon – varsinkin kuolevaisuuden rajan tullessa vastaan. Isyys, sen olemuksen vivahteet ja ilmenemismuodot ovat elokuvan syvintä ydintä.

Oscar-gaala on mitä on, mutta Akatemiakaan ei voinut kieltää Bardemin roolityön suuruutta. Ensimmäistä kertaa kultaisten pystien historiassa miespääosaehdokkuus myönnettiin kokonaan espanjaksi puhutusta roolista. Silti vielä suurempaa on Iñárritun mestarillinen ohjaus. Ei tule yllätyksenä, että leikkauskopissa on vierähtänyt peräti 14 kuukautta, niin viimeisteltyä on kuvakieli ja hektisen ja tyynen välinen tasapaino. Huikeasta merenrantapanoroinnista yllättävään sukellukseen yökerhon keskelle elokuva tarjoilee matkan varrella pieniä taideteoksia, joita itsenäisinäkin ihailisi. Äänimaailmassa kuljetaan erittäin todentuntuisessa arjessa, kunnes aika ajoin suljetaan silmät ja käydään katossa.

Intensiivisessä kaksi- ja puolituntisessa elokuvassa ei ole mitään turhaa, paitsi ehkä aivan elokuvan lopussa. Kokonaisuus on täyteläinen.