Kwai-joen sillalta hyppäsin vielä toisenkin kerran David Leanin matkaan, yhä avarampiin kuviin ja sinisempiin silmiin. Lawrence of Arabia on elokuvahistorian suurimpia klassikoita, painon ollessa sanalla ”suuri”. Siitä kertoo kaikki: majesteettiset puitteet niin valtavien henkilömäärien kuin henkeäsalpaavien dyynimaisemien suhteen, eikä vähiten elokuvan vaatimaton kolmen ja puolin tunnin kesto. Merkkiteos edustaa kaiken kaikkiaan äärimmäisen perusteellista selvitystä sanalle ”eeppinen”.

Tositapahtumiin perustuva elokuva käsittelee luutnantti T.E. Lawrencen työtä ensimmäisessä maailmansodassa arabiheimojen välisten sotkujen sovittelijana. Lawrence järjestää heidät hyökkäykseen yhdessä rintamassa turkkilaisia vastaan. Hän osoittaa täydellistä uhrautuvaisuutta tavoitteidensa saavuttamiseksi ja suhtautuu tehtäviinsä sellaisella antaumuksella, että sodan vaikutus tällaisen ihmisen identiteettiin on väistämätön seuraus. Lawrencen luonteen vähittäistä muutosta omaperäisestä luutnantista ylistetyksi johtajaksi kaikkine sisäisine ristiriitoineen on kiehtovaa seurata, kun hahmon kanssa kuljetaan eettisistä dilemmoista sadomasokistisiin pohdiskeluihin. Samaan prosessiin osallistuvat katsojan kanssa brittiarmeijan ja eri arabiheimojen johtohahmot. Lopulta tähän sekalaiseen seurueeseen liittyy myös yhdysvaltalainen lehtikuvaaja, joka yrittää vangita tuon sankarin ytimen filmille, lukijoilleen.

Vaikka spektaakkeli on jo yksin teknisenä saavutuksena kunnioitusta herättävä ja johtaa helposti haikaileviin ajatuksiin kultaisesta aikakaudesta ennen erikoistehosteita, on siinä oltava muutakin, jotta kokemus olisi elokuvana mielekäs. Siksi todella vahva päähenkilö on luonteva valinta johdattamaan katsojan dyynien keskelle seikkailun syvimpään ytimeen. T.E. Lawrencen rooliin rohkeasti valittu, silloin vielä tuntematon Peter O’Toole ottaa yksin elokuvan järkyttävän painolastin harteilleen. Hän kantaa sitä mukanaan urhoollisesti läpi elokuvan, yhtä lailla kuin erämaahan jääneen poloisen miehen, jonka kaikki muut olisivat hyljänneet. Niin kunnianhimoinen ja itsekeskeinen kuin Lawrence onkin, hänen periaatteensa on, että kaveria ei jätetä. Elokuvan ihmisoikeussanoma on vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Jos olen fiksuista tieteiselokuvista valittanut, ettei sellaisia tehdä enää, niin vielä vähemmän tällaisia. Mitkään erikoistehosteet eivät saa aikaan sitä autenttista valtavuutta, jonka Lawrence of Arabia tavoittaa, eikä nykyisistä ison budjetin pläjäyksistä liioin löydy tarkkanäköisyyttä keskittyä pieniin yksityiskohtiin, joissa nerokkuus itää. Leikkaus tulitikun puhalluksesta aavikon polttavaan aurinkoon on samalla viivalla 2001:n klassisen luu-avaruusalus -hypyn kanssa.