Takavuosien loisto on tiessään: Helsingin elokuvateatteriskene pyörii kuolinkorinoissaan. Tahti onkin ollut tappava. Vielä kymmenisen vuotta sitten elokuvateattereita oli 13, nyt niitä on neljä. Aikatalon Bristol kaadettiin pari vuotta sitten ilman käytännössä mitään vastarintaa. Nyt kun samaa yritetään perinteikkäämmän art-house -statuksen omaavan Maximin kohdalla, elokuvaihmiset ovat onneksi heränneet pitämään puoliaan. Pelastakaa Maxim -ryhmittymä järjesti eilen Maxim 1:ssä näytöksen, johon kansanliikekuvauksena teatteritaustaisen Matthew Warchusin vasta toinen pitkä ohjaus Pride oli täydellinen valinta.
Kyseessä on ”feelgood movie of the year”. Ja minulle täysin puun takaa (tähän asti surkeasta otannastani) myös vuoden selvästi paras elokuva.
1980-luvun eli Thatcherin rautanyrkin alainen työväenluokkainen brittimiljöö on tuttu Shane Meadowsin hienosta elokuvasta This is England (ja sitä seuranneista tv-sarjoista). Nyt sävy on pari pykälää komediallisempi ja skinheadien sijaan aiheena on homojen asema. Aiheen feelgood-lähestymistapa ei ole itsestäänselvä valinta. Walesilaisen pikkukaupungin kiinteän kaivostyöläisyhteisön ja homoliikkeen epätodennäköisessä yhteisen sävelen löytymisessä vaikeina aikoina ei ehkä äkkiseltään ajateltuna ole loputtomasti koomisia aineksia. Kun pakettiin lisää homojen taloudellisesta tuesta huolimatta kaivostyöläisten kärsimän musertavan tappion, voisi kuvitella materiaalista syntyvän jäljen olevan raskassoutuista. Mutta vielä mitä. Tämän britit osaavat.
Käsikirjoitus ottaa asetelmasta kaiken irti. Jää osapuolien välillä alkaa murtua, kun homoille paljastuu, etteivät walesilaiset miehet ole koskaan seuranneet naisia tanssilattialle. Käsittämätöntä kyllä teksti on ensikertalaisen Stephen Beresfordin kynästä lähtöisin. Hän vyörryttää esiin toinen toistaan muistettavampia, nopeasti tunnistettavia, mutta silti karikatyyrit lähes poikkeuksetta välttäviä, hienovaraisia ja aitoja henkilöhahmoja, joita riittää. Kaikeksi onneksi hyviä, taitavia näyttelijöitä on yhtä paljon. The Wire -tv-sarjasta tunnettu, tällä hetkellä The Affair -sarjassa loistotyötä tekevä Dominic West on oivallinen homopoppoon prameilevana isähahmona, eikä uuden britti-Sherlockin professori Moriartyna hehkunut, herkän roolin tekevä Andrew Scott jää hänestä juuri jälkeen.
Elokuva on ennen kaikkea ryhmäkuvaus, mutta Beresford rakentaa sen vaivatta coming of age -tarinan ympärille: George MacKay tulkitsee pistämättömästi Bromleya, kilttiä poikaa, joka herää hyväksymään seksuaalisen suuntautumisensa. Maininnan ansaitsevat myös ihastuttava Faye Marsey ryhmän aluksi ainoana lesboutta edustavana jäsenenä, Bill Nighy pikkupaikkakunnan hidaskäyntisenä, ujona opettajana ja Imelda Staunton hillittömänä kyläyhteisön kärkinaisena. Sama näkemyksellisyys jatkuu kautta linjan ja pienimmissä sivurooleissakin on luonnetta.
Visuaalisesti elokuva luo hauskan vastakkainasettelun tyytyessään vapaamielisemmässä Lontoossa tiiviisiin katukuviin, mutta kun keikkabussi lähtee kohti tiukkapipoisempaa maaseutua, maisemat avartuvat. Ja niinpä vain lopulta homoliikkeen suurimmaksi tukijaksi nouseekin tuo uppiniskainen kaivostyöläisyhteisö. Soundtrack nostaa hienosti esiin 80-luvun harvakseltaan nykyään kuultavia klassikoita, joista ylitse muiden nousee avoimesti homoista jäsenistä koostuvan ja kappaleissaan homojen statusta käsitelleen Bronski Beatin ”Why?”
Elokuva tulee Suomessa ensi-iltaan perjantaina 2.1.2015. Käykää katsomassa, niin vuosi alkaa hyvin.