Mainitsin kliseet Flightin kohdalla. Well you ain’t seen nothing yet. Silver Linings Playbook on yhtä amerikkalaista unelmaa, moneen kertaan nähtyä Hollywood-elementtiä toisen perään, yllätyksettömiä tilanteita, jotka esitetään yllätyksellisinä. Ja jos juonikuviot ovat sitä, entäs hahmot? Elokuvan päähenkilö kärsii henkisistä ongelmista, ei syö lääkkeitään mutta on kuitenkin pakkohoidosta lähtiessään jo melko parantunut ja yrittää parantaa tapansa voittaakseen vaimonsa takaisin. Hahmon bipolaarinen mielialahäiriö unohdetaan kokonaan elokuvan puolivälin jälkeen. Hänen isänsä on yllytyshullu, jolle jenkkifutis on kaikki kaikessa. Naapurin plikalla synkkaa päähenkilön kanssa ja hän lupaa auttaa tätä tavoitteessaan, kunhan he yhdessä tanssivat tiensä tähtiin.

Kaikki on surkuhupaisan ennalta-arvattavaa ja puhkivatvottua. Jos se ei vielä ihmetytä, kuinka tylysti riman alta tekijät tyytyvät laskettelemaan, niin entäs se, että elokuvalla on kahdeksan Oscar-ehdokkuutta? Jos hienon The Masterin ehdokkuudet antavat Oscar-pojalle syytä kohottaa leukaansa tasokkaan materiaalin esiintuomisen johdosta, on nyt parempi hipsiä sivukujille vähin äänin. Elokuvat ovat kuin yö ja päivä.

Mutta ei Unelmien pelikirja huono ole. Kaikki näyttelijät tekevät perusvarmaa työtä, eikä elokuvan toteutuksessa sinänsä ole juuri mitään huomautettavaa. Dialogi on enimmäkseen hyvää, Robert De Nirolla on yksi hieno kohtaus ja Jennifer Lawrencen läsnäoloa seuraa ilolla. Oscar-ehdokkaaksi valittujen näyttelijöiden sijaan haluan kuitenkin kiinnittää huomion pieneen hienoon näyttelijäsuoritukseen, nimittäin päähenkilön psykoterapeuttiin, jota esittää Anupam Kher (kuvassa). Valitettavasti vain tämänkin hahmon alta vedetään matto viimeisessä kohtauksessa, jossa hänet nähdään.

Elokuva ei varmaankaan olisi aiheuttanut minussa sen kummempia reaktioita, ellen olisi odottanut siltä jotain muutakin kuin nimekkäillä näyttelijöillä varustettua, ammattimaisesti toteutettua liukuhihnatuotetta. Sellainen se kuitenkin on.