Spring Breakers (2012) ***½

Suomalaisen hiihtoloman amerikkalaisvastinetta kutsutaan kevättauoksi, jolloin järkyttävä määrä opiskelijoita suuntaa yliopistokaupungeistaan alkoholin ja huumeiden värittämiin vähäpukeisiin kreisibailuihin. Ensivaikutelmaltaan Harmony Korinen Spring Breakers on neljän varattoman opiskelijatytön paljaalla pinnalla valeltu happomatka. Floridan huumaa saksitaan sikin sokin ristiin tyttöjen taustatarinan ja perillä tavatun roskagangsteri Alienin (James Franco) kohtausten kanssa. Tarkempi paneutuminen kuitenkin paljastaa, että elokuva on paitsi hienosti kuvattu, myös tavanomaisesta jatkuvuusleikkauksesta luopuminen tekee sille oikein hyvää. Eikä siinä vielä kaikki: elokuvalla on myös sanottavaa.

Kuvissa taajaan vilisevät kosteat bileet ovat suhteellisen kaukana siitä, mitä itse koen hauskanpidoksi, eikä niillä kyllästetty elokuva ollut lähtökohtaisesti mieluista katsottavaa. Korinelle tämä on tarkoituksellista ja hän pitää huolta siitä, ettei leffa ole yksinomaan nautinnollista muillekaan. Siinä missä pomppivat maitorauhaset naulitsevat teinipojat penkkeihinsä, on meininki aivottomuudessaan, ronskiudessaan ja törkeydessään ongelmallista purtavaa heillekin. ”Kattokaa mun paskaa, kattokaa tätä kaikkea”, hehkuttaa Alien ja tytöt ihailevat huumediilerin tavaroita ja aseita sydän syrjällään. Kulutusyhteiskunnan varjopuoli – henkinen tyhjyys – loistaa kohtauksessa kirkkaana.

Elokuva ei moralisoi rajua linjaansa vaan tiputtaa herkemmät pois pelistä, niinpä menon yltyessä tyttöporukka pienenee. IMDb:n kävijäarvostelujen perusteella leikin jättää helposti kesken moni katsojakin. Parhaimmillaan täydellistä hedonismia ja kaikkimullehetinyt-sukupolvea brutaalisti ironisoiva elokuva saavuttaa kuitenkin jotain siitä, mitä tytöt voiceoverina kuultavina puheluina vanhemmilleen selittävät: kasvua ihmisenä, herätystä todellisuuteen, olennaisen sisäistämistä.

Hahmojen puheluiksi naamioidut yksinkertaiset monologit ja konventionaalisista rajoitteista vapaa kuvakerronta tuo myös mieleen yhden suurista. Elokuvan vertailu Terrence Malickin teosten kanssa ei lopulta ole kovinkaan kaukaa haettua. Korine tuntuu tosin vähän naureskelevan tällekin viittaukselleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *