Hieman The X-Files -sarjan hengessä mentalistien ja vastaavien sekaan sukeltava elokuva esittelee skeptikon apureineen. Parivaljakko matkaa ympäriinsä tavaten ihmisiä, jotka väittävät omaavansa yliluonnollisia kykyjä, todetakseen väitteet vääriksi. Sigourney Weaverin ja Robert De Niron kaltaiset nimet komeilevat elokuvan krediiteissä, mutta se ei auta elokuvaa nousemaan suosta, johon se itsensä ajaa. Hieman hämmentävän alun jälkeen homma alkaa vähitellen levitä kasaan ja seuraavat käänteet ovat huonolla tavalla selittämättömiä ja kummallisia. Sokean männävuosien illuusiostaran palaaminen parrasvaloihin tuo mukanaan testit laboratorio-oloissa, mikä puolestaan tuo mieleen Columbo-sarjan samaa aihetta käsitelleen jakson. Elokuvassa on muutama hyvä hetki, jotka herättävät toivoa paremmasta, mutta turhaan. Rodrigo Cortésin edellinen elokuva Buried oli paljon hallitumpi tapaus. Se toisaalta tapahtuikin lähes kokonaisuudessaan ruumisarkussa maan alla.

En ole katsonut Tim Burtonin elokuvia Big Fishin jälkeen, nyt ajauduin tsekkaamaan tämän. Aina omanlaisensa maailman rakentava ohjaaja ei oikein pääse vauhtiin ja hämmentelee soppaansa viime vuosien vampyyrivillityksistä tuttuja elementtejä, noitia ja ihmissusia keskenään lopulta varsin persoonattomalla tavalla. Jutun pitäisi ilmeisesti olla suuri rakkaustarina, mutta ajaton sydämen liekki suorastaan unohtuu muun tiimellyksen keskellä.

Johnny Depp ei ole totutunlaisessa iskussa, ja muukin tähtikaarti tuntuu jotenkin vetävän rutiinilla sen sijaan, että tunteet olisivat pelissä. Vain Michelle Pfeiffer nousee elokuvan tavoitteleman goottilaisen tunnelman tasolle. Johtuneeko muut harhailut käsikirjoituksesta, jonka ainoa varsinainen hienous tuntuu olevan Deppin parinsadan vuoden takaa kaivetuissa vanhan ajan repliikeissä? Kovat nimet saavat rutiinillakin elokuvan aikaan, mutta tällaiselta katraalta sopisi odottaa enemmän.

Reboot-villityksen kuumalla kaudella myös satuja väännellään mielellään uuteen uskoon. Kauneuden ympärille rakentuva kertomus on epäilemättä ajaton, mutta kovin vähän uusia ajatuksia on matkassa. Pelkistä naisista koostuva kylä, jonka asukkaat ovat turmelleet kasvonsa suojautuakseen kauneutta elinvoimakseen imevältä pahalta kuningattarelta, on elokuvan parasta antia.

Charlize Theron kopioi Prometheuksen jääkuningatar-suorituksensa pahan äitipuolen rooliin, hahmohan on tässä tulkinnassa pelkkää mustaa magiaa. Kristen Stewart on Hollywoodin kuumimpia nuoria nimiä, mutta Lumikkina hän jättää katsojan kylmäksi. Lööppien mukaan elokuvan ohjaaja ja Stewart löysivätkin toisensa paremmin kuvausten ulkopuolella.

Drew Goddardin ja Joss Whedonin yhdessä käsikirjoittama elokuva on nähdäkseni tarkoitettu kauhugenren satiiriksi. Elokuvan jumalat edustavat kauhuelokuvan stereotyyppien perään itkeviä katsojia ja kontrollihuoneen työntekijät ohjaajaa ja käsikirjoittajaa, jotka heittelevät hahmoja mahdottomasta tilanteesta toiseen.

Sinänsä mukava ajatusleikki kompastuu omaan nokkeluuteensa. Kun tarkoitus on osoitella kauhugenren kliseisiä ratkaisuja näyttämällä, kuinka yksitoikkoinen ja huono elokuva niiden varassa syntyy, lopputuloksena on valitettavasti juurikin se: huono elokuva. Hahmot ovat umpitylsiä, eikä se, että se on tarkoituskin, auta asiaa. Elokuva ei ole varsinaisesti kauhua, koska sen tavoite on pikemminkin nauraa kauhulle. Mutta ei se hauskakaan ole. Ensimmäinen Scream oli sekä kauhua että hauska, ja onnistui juuri siinä, mikä Cabin in the Woodsilta jää yritykseksi.

Suzanne Collinsin kirjasarjaan pohjautuva elokuva esittelee tulevaisuuden maailman, jossa ihmiset on jaettu sektoreihin ja vuosittain järjestetään tosi-tv -kilpailu, jossa sektoreiden edustajat taistelevat viimeiseen hengenvetoon. Ajatus ei tunnu loputtoman tuoreelta, eikä hedelmällisen oloisesta alkuasetelmastakaan saada juuri mitään irti. Hahmot jäävät ohuiksi luonnostelmiksi, eikä niiden kohtalo siksi ihmeemmin kiinnosta. Jännitystä ei onnistuta pitämään yllä. Ulkoisesti positiivisena seikkana mainittakoon, ettei sankaritarta ole alennuttu pukemaan vartaloanuoleviin seksivaatteisiin.

Diktatuurista, vähemmistöistä ja muista arkaluonteisista aiheista huumoria repivä Sacha Baron Cohenin show toimii paremmin kuin muut jokseenkin samaan lokeroon putoavat tänä vuonna näkemäni elokuvat, Johnny English Reborn ja Iron Sky. Vitsit ovat hauskempia ja onnistuvat naurattamaan muutamia kertoja. Se on saavutus, sillä esim. Ali G Indahouse -elokuvasta en aikoinaan pitänyt yhtään. Boratin ja Brünon välistä päätin skipata kokonaan.

Tällaisten komedioiden helmasynniltä, kehnompien herjojen venyttämiseltä ei täysin vältytä, mutta välillä vitsistä löydetään pitkittämisellä uusi taso, joka perustelee laahaamisen. Kokonaisuus ei ole kovin kummoinen, mutta viihdyin elokuvan parissa väsyneenäkin. Parasta oli ehkä kuitenkin se, että elokuvan nimi muistutti Chaplinin klassikosta, jota en ole vieläkään nähnyt. The Great Dictator ilmestynee siis pian tälle listalle.

Jos Aliens oli ikään kuin luonteva lopetus sarjalle, kolmososan jälkeen sarjan jatkuminen tuntui mahdottomuudelta. Franchise on kuitenkin sellainen termi Hollywoodissa, että lehmä halutaan lypsää loppuun asti, jos on pienintäkään epäilystä siitä, että maitopisaroita on vielä jäljellä. Kuolleen päähenkilönhän voi aina kloonata. Vähintäänkin epäilyttävästä alkuasetelmasta huolimatta tilanne ei ollut täysin toivoton, koska käsikirjoitusvastuu annettiin sittemmin esim. Fireflyn parissa loistaneelle Joss Whedonille. Saagan tyylille uskollisesti mukaan palkattiin myös jälleen uusi ohjaaja – mm. Delikatessenista ja tämän elokuvan jälkeen Ameliesta tunnettu Jean-Pierre Jeunet. Fox-studio halusi vahvan visualistin, jotta neljäs elokuva erottuisi edukseen. Fincherin idealistisuuden sijaan Jeunet ei tapellut studiota vastaan vaan suhtautui projektiin hyvin palkattuna, pitkäkestoisena mainoskeikkana. Haastatteludokumenteissa mies sanoo olevansa elokuvasta ylpeä. Käsikirjoittaja Whedon, jonka viidestä käsikirjoitusversiosta yhtäkään ei kovin uskollisesti käytetty, on varsin toisilla linjoilla.

Jeunetin kunniaksi voidaan tosiaan lukea erottuva visuaalinen ote ja muutamat tyylikkäät kuvaukselliset oivallukset, siinä se. Kauhua tai jännitystä ei ole nimeksikään, mutta niiden sijaan ohjaaja halusikin tuoda elokuvaan huumoria. Sitä löytyy, tosin valitettavasti vain tahattoman komiikan muodossa. Jostain käsittämättömästä syystä valaistus on melkein high-keytä, eli alien-hirviöt näkyvät paremmin kuin koskaan ja siten menettävät tyystin kaiken määrittelemättömän, primitiivisen pelon, johon sarjan avausosa perustuu. Ripleyn hahmostakaan elokuva ei käytännössä löydä mitään uutta kulmaa. Hän on kloonauksen tuloksena osittain alien ja siksi muhinoi niiden kanssa, lopulta kuitenkin tuhoaa ne häikäilemättömästi, mutta sitten vielä itkee perään? Selvä. Mitä elokuvan lopun surulliseen antikliimaksiin tulee, lainaan käsikirjoittajaa: ”I just gave them dialogue and stuff, but I don’t remember writing, ’A withered, granny-lookin’ Pumkinhead-kinda-thing makes out with Ripley.’ Pretty sure that stage direction never existed in any of my drafts.”

Odotin tämän elokuvan kuusivuotisen valmistusprosessin lopputulosta jännityksellä. Syksyllä 2007 sain luettavakseni ensimmäisiä treatment-aihioita, keväällä 2008 olin mukana juonimassa ensimmäistä teaser traileria, jonka myös leikkasin. Teaser julkaistiin Cannesissa, ja siitä rahoitusrumba alkoi. Sen jälkeen olen seurannut etenemistä ulkopuolisen asemasta. Täytyy sanoa, että valmis elokuva on yllätys.

Ainakin vielä silloin, kun itse olin mukana, tarkoituksena oli tehdä itsensä suht tosissaan ottava, vaikkakin pikimustan huumorin vahvasti sävyttämä elokuva, joka vakavuudestaan huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – saa katsojat ulvomaan naurusta. Jotta näin absurdi konsepti – natsit kuussa – voisi toimia, se tuntuikin fiksulta lähestymistavalta. Nyt näkemäni elokuva on kaikkea muuta. Typerää, aivotonta kohellusta. Sarah Palinin kustannuksella yritetään nauraa, mutta sinänsä hauska idea kalpenee sen tosiasian rinnalla, että leffan kaikki muutkin hahmot ovat totaalisia idiootteja. Poliittinen satiiri ei oikein toimi, jos energia menee ärsyttäviä hahmoja sulatellessa. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin saksalainen pääpari Julia Dietze ja Götz Otto, joissa on hehkua kaikesta huolimatta. Otosta paistaa läpi Indiana Jones -henkinen charmikkuus, josta ohjaaja Timo Vuorensola onneksi saa vähän kiinni. Dietze taas on niin hehkeä ilmestys, että ihan harmittaa, kun mitään näyteltävää ei ole.

Käsikirjoituksessa on muutamissa kohdin havaittavissa positiivista independent-henkeä, mutta läpi se ei puske. Joihinkin kohtauksiin on ahdettu turhaa slapstick-toimintaa, joka lienee jonkin sortin kumarrus elokuvan muutenkin paljon lainaamalle Chaplinin Diktaattorille. Toinen ilmeinen elokuva, jolle Iron Sky on velkaa, on Kubrickin huikea Dr. Strangelove. Ihan hyviäkin pieniä vitsejä viljellään, ja joillekin saa jopa nauraa, mutta tällaisessa konekiväärikomiikassa rytmi nousee arvoon arvaamattomaan. Vuorensolalla ase menee kuitenkin usein jumiin, sillä vitsin jälkeen ei siirrytä eteenpäin. En tiedä onko kyse katsojan brutaalista aliarvioinnista vai mistä. Erästä loputonta nettimeemiä parodioiva oivallus käy ilmi yhdestä kuvasta sekunneissa, mutta vitsiä venytetään minuuttikaupalla.

On elokuvassa hyvääkin. Parhaat puolet ovat ehdottomasti visuaalisuudessa. Mika Orasmaan kuvaus on ammattimiehen työtä, Samuli Torssosen efektipajan aikaansaannoksista puhumattakaan. Kuva, jossa pienet lentävät lautaset lähtevät liikkeelle avaruuszeppelinin sisuksista ja kamera siirtyy viimeisen perässä paljastamaan koko natsien sotalaivaston maapallo taustanaan, on suorastaan maaginen. Harmillista kyllä leffa ei anna avaruustaistelulle minkäänmoista emotionaalista latausta, joten sekin työ valuu käytännössä hukkaan.

Kunnioitan suuresti äärimmäisen haastavan tuotannon valmistumista ja sitä pioneerihenkeä ja innovatiivisuutta, jolla haaveista tehtiin totta. Valitettavasti sinnikkyyden ja taistelun tuloksena syntynyt elokuva on kuitenkin paha pettymys.

Varsin menevää toimintajännitystä tarjoileva, hieman tavanomaista kiinnostavammasta alkuasetelmasta rakennettu ryöstöelokuva on monessa mielessä taas yksi alkuperäisen Mission: Impossiblen perillinen, köyden varassa roikkumalla holviin murtautumista myöten. Muutamalla taholla hahmot pidetään liikkeessä, mutta päähenkilö on valtaosan ajasta sidottuna paikalleen Phone Boothin hengessä. Elokuva tuntuukin hieman erilaisten aiemmin käytettyjen juoni-ideoiden yhdistelmältä. Tarina latistuu puoliväliin mennessä, kun käy selväksi, mistä kaiken kaikkiaan on kyse. Hahmot ovat paperisia, taustoihin ei syvennytä ja kokonaisuus kärsii epäuskottavuudesta. Monin paikoin rasitteena on myös ärsyttävä wannabe-coolius, jolla nuorisoon ilmeisesti pyritään vetoamaan. Realistisempi ote olisi tehnyt elokuvalle terää. Käsikirjoitus ei myöskään onnistu perustelemaan tällaiselle elokuvalle ratkaisevan tärkeitä viivytystekijöitä tyydyttävällä tavalla. Hyvä rytmitys saa katsojan kuitenkin todennäköisesti pysymään mukana loppuun asti.

Supersankareilla on rahastettu viimeisen 10 vuoden aikana kyllästymiseen asti, ja nyt Marvelin hahmot on niputettu samaan leffaan taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Ohjaaja lienee ainoa seikka, joka asetelmassa herättää toivonkipinöitä, Joss Whedonin juuri katsomani ensimmäinen pitkä toimintaseikkailu kun oli mainio tapaus. Taustalta löytyvät myös Buffy ja Angel -sarjat, joita en juuri ole nähnyt, mutta tuoreempien näyttöjen pohjalta elokuvalta olisi voinut odottaa persoonallisempaa otetta. Whedonista ei kuitenkaan näy jälkeäkään, korkeintaan siinä, että iso ensemble cast pysyy edes joten kuten hallussa.

Lyhyen aikavälin sisällä jo kolmas Hulk-näyttelijä Mark Ruffalo tuntuu parhaiten istuvan vihreän jättiläisen siviiliasuun, mutta hahmoja kun on niin paljon, ei häneen ehdi keskittyä. Täysin käsittämätön on myös hahmon kaari, kun ensin hirviö sekoilee hallitsemattomasti ja pistää palasiksi kaiken tiellään, mutta lopussa kädenkäänteessä muuttuu puhtaaksi hyvikseksi. Melkein kaikki hahmot jäävät yhdentekeviksi vastaantulijoiksi. Ainoa valopilkku on Robert Downey Jr, jonka Tony Stark on hyvin karismaattinen. Paikoitellen elokuva tuntuukin Iron Man 3:lta. Katsoin elokuvan 3D:nä, ja viimeistään nyt kolmannen kolmiulotteisen elokuvanäytöksen jälkeen on selvää, että humpuukia on koko homma. Se ei tuo mitään lisää, vain häiritsee.