Kahdennentoista DocPointin avasi tänään elokuva, joka tuottajan sanoin ”tekee näkymättömän näkyväksi”. Visuaalisesti kaikki tiivistyy Itäkeskuksen sillalle johtaviin portaisiin, joita kierretään yhä uudestaan. Varsinainen tapahtumapaikka on nuorisosäätiön itähelsinkiläinen vuokratalo, siis asukkaiden kesken ”Hilton”. Aiemmissa töissäänkin nuorten kanssa yhteistä säveltä etsinyt Virpi Suutari johdattaa katsojan luontevasti keskelle viime syksyn polttavinta yhteiskunnallista aihetta, nuorisosyrjäytymistä.

Poika hakkaa päätään sängynreunaan, toinen haikailee pienen tyttärensä perään. Yksi löytää hetken rauhan viiltelystä, toinen purkaa aggressioitaan metsässä oksankappaleita mätkien. Kärsivällisellä, kohteitaan kunnioittavalla seurannalla ohjaaja onnistuu tavoittamaan nuorista – ja syrjäytymisestä – jotain erityistä. On olemassa hieno raja, johon toimittajan kynä törmää, mutta hyvän dokumentaristin kamera jatkaa matkaansa.

Elokuva seuraa omasta tilanteestaan tietoisia, siitä ahdistuneita ja lamaantuneita nuoria, jotka eivät kuitenkaan missään nimessä ole tyhmiä. Kun he kertovat ajatuksistaan arvokkaissa monologeissa, tuntuu kuin he itsekin ymmärtäisivät edustavansa elokuvassa jotenkin varoittavaa esimerkkiä, vaikka kyse ei opetuselokuvasta olekaan. Se on nimittäin nuorille selvää kuin pläkki, että omille lapsille ei kävisi näin. Mutta kun työelämästä on pudonnut pitkäksi aikaa, kynnys ottaa itseään niskasta kiinni kasvaa päivä päivältä.

Huomaan vertaavani Hiltonia väistämättä upeaan kahden vuoden takaiseen Ikuisesti sinun -elokuvaan, jossa seurattiin huostaanotettuja lapsia. Hilton ei yllä ihan sen tasolle, en ole ihan varma miksi. Syy lienee siinä, että huolehtivien aikuisten näkökulma puuttuu, Hiltonissa kun nuoret ovat yksin. Hiltonia voisikin tavallaan ajatella Ikuisesti sinun -elokuvan jatko-osaksi: lapset ovat nyt kasvaneet aikuisiksi. Tällä kertaa kaikki on omissa käsissä, ja tilanne on siksi lohduttomampi. Kun nuorista ehkä sympaattisimman pojan mummo tulee kylään, saadaan häivähdys tästä elementistä, mutta jään kaipaamaan lisää. Niin varmasti moni nuoristakin.

Toinen aluksi ongelmalta tuntuva asia on leikkauksellinen: rakenteen hahmottomuus, kohtauksien tietty irrallisuus ja yleinen päämäärättömyys. Tämä ei häiritse tässä elokuvassa niin paljon kuin monissa muissa häiritsisi, sillä sen helposti tulkitsee tarkoitukselliseksi kuvaukseksi elokuvan ihmisten päänsisäisestä maailmasta.

Hiltonin nuoret muodostavat mielenkiintoisen kavalkadin hienosti esiin tuotuja persoonallisuuksia. Yhdistävä linkki heidän välillään on hieman yllättäen 44-vuotias hiljainen ”isähahmo”, syöpää sairastava Make, jonka kämppä toimii turvapaikkana tarpeen vaatiessa – paikkana rauhoittua. Kuinka väärältä siis tuntuukaan, kun elokuvan nähtyään ajattelee Virpi Suutarin viimeisiä sanoja ohjaajan puheessa ennen elokuvan Docpoint-näytöksen alkua. Tuo elokuvanäytös ja koko elokuva on nimittäin omistettu Makelle, joka tänään kuoli pois.

Heti kärkeen lienee paikallaan tunnustaa, ettei punk ole minun juttuni ja vaikka olen katsonut musiikkidokumentteja hyvin vähän, tiedän sen verran, etteivät oikein nekään. Kyseessä onkin poikkeus, Pentti Kurikan nimipäivät -bändin hekumallisen suora ja tinkimätön tykitys, joka kumpuaa mielen syövereiden syvimmistä sopukoista. Kun miehet asettuvat pöydän ääreen raapustelemaan kantaaottavia lyriikoita, lopputuloksena ulos tulee uskomattoman pitkälle vietyjä analyyseja ihmisyyden perimmäisistä totuuksista. Kuten esimerkiksi huomio siitä, että kahvi on hyvää.

Koskettavinta on se, kuinka bändin neljä kehitysvammaista jäsentä elävät elämäänsä estottomasti ja aivan täysillä. Uskaltaminen ei kuulu sanavarastoon, vaan asioita tehdään ja sanotaan juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Elokuva ei kuitenkaan onnistuisi välittämään mitään ilman ratkaisevan tärkeitä, ihmiskuvia piirtäviä hetkiä, joissa bänditouhujen välillä keskitytään kunkin bändin jäsenen omaan elämään. Nämä tarkoin valitut hetket osoittavat ohjaajien herkkyyttä ja hienoa tilannetajua.

Vammaisia usein säälitään, mutta kenen oikeastaan pitäisi sääliä ketä? Tämä elokuva kääntää katseensa ehkä enemmän meihin muihin.

James Bondin 50-vuotinen taival huipentuu elokuvaan, jossa Daniel Craigin näköinen 007 tavataan kolmatta kertaa. Skyfall on noussut jo nyt sarjan parhaiten myyneeksi teokseksi ja Suomessakin leffa on kiikkunut listojen kärjessä ja puolustanut paikkansa Helsingin Tennispalatsi 1:ssä jopa Twilight-sarjan päätösosaa vastaan menestyksekkäästi.

Kun ohjaajan ja näyttelijöiden nimiä julkaistiin, olin innoissani. Innostus ei ollut turhaa, sillä Sam Mendesin hallittuja otteita seuratessa epäonnistunut Quantum of Solace on muisto vain ja Javier Bardemin hurja tulkinta nousee kertaheitolla ikimuistoisimpien Bond-pahisten joukkoon.

On ilmeistä, että ohjaaja on elokuvasarjan fani. Hetkittäin tulin miettineeksi, olisiko hän ehkä halunnut ennemmin tehdä oman elokuvansa Craigin sijaan jonkun vanhemman näyttelijän kaudella, niin vahvaa on imu sarjan perinteitä kohti. Sitten tajusin, että kyse on jostain ihan muusta. Enemmän kuin yhdessäkään aiemmassa Bondissa Skyfallissa pyöritään yhden temaattisen käsitteen ympärillä. Se on uusi avara maailma, jossa oma asema joutuu kyseenalaistetuksi.

Klassinen James Bond will return -lause muutetaan tässä elokuvassa lihaksi. Onko aika ajanut kuolemattomasta agentista ohi vai onko loputon uudistuminen mahdollista? Vaikka olisikin, kuka omaa sisintä enää tuntee? Mitä mistään on jäljellä? Näiden kysymysten pohdiskelu on tärkeässä roolissa elokuvassa, jota on nautinto seurata matkalla läpi toinen toistaan upeampien, vanhan ketun Roger Deakinsin sommittelemien kuvien.

Skyfall ei nouse intensiteetiltään tai tunnelmaltaan Casino Royalen tasolle, mutta kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa, pidin siitä kovasti. Jopa niin paljon, että halusin nähdä sen uudelleen. Mutta kun niin tein, olin joko yksinkertaisesti väärässä mielentilassa, tai jotain oli kadonnut. Elokuva ei enää iskenyt samanlaista kipinää.

Tarina on melko kiinnostava ja hahmojen piirteitä hahmotellaan tyypillistä paremmin esiin. Elokuvan loppuosuus on suorastaan epäortodoksinen perinteisesti hyvin staattista kaavaa noudattaneille Bondeille. Tämä tuoreus saattaa kuitenkin jäädä väliaikaiseksi, sillä aivan finaalissa elokuva jättää kaiken taakseen ja taantuu jopa niin, että sarjaa voisi periaatteessa jatkaa Dr. No:lla (1962), jolloin Craigin Bondit toimisivat muun elokuvasarjan prequel-trilogiana.

Seuraavaa elokuvaa ajatellen tämä saattaa olla huolestuttavaa, mutta se on sen seuraavan elokuvan ongelma. Craig-Bondin tarina on tavallaan jo paketoitu.

Videokamera käteen kasvaneena ympäriinsä kuljeskeleva Thierry Guetta etsii itseään katutaiteen maailmasta. Nimimerkkien takaa tagejaan suihkuttelevat starat taipuvat yksi toisensa jälkeen harmittoman, auliin auttavaisen ja tyhmänrohkean ranskalaisen linssin eteen, sitä suurinta lukuunottamatta. Kun Banksy sitten lopulta osuu kohdalle, kamera kääntyykin toisinpäin.

Tämä hauska ja outo, äkkiväärä dokumentaari sisältää konekiväärikomedian verran uskomattomia käänteitä. Banksyn taideteokset ovat aina herättäneet keskustelua. Hiljattain Catfishin nähneenä ajatukset ajelehtivat pakostakin spekuloimaan kokonaisuuden totuuspohjaa. Banksy itse on vakuuttanut elokuvan ja päähenkilön tarinan olevan totta. Elokuvassa alkunsa saava Mr. Brainwash on kuitenkin niin absurdi tapaus, että kyseessä saattaa olla Banksyn suurin vedät…taideteos.

Nimekkäiden jenkkiartistien musiikkivideo-ohjaajana uraa luonut Antti J. Jokinen sai ohjattavakseen viime vuosien merkittävimmän kotimaisen kirjatapauksen. Alkuteosta lukemattomana tarkempaan vertailuun en voi lähteä, mutta luonnollisesti mutkia on täytynyt vetää suoriksi. Se on kuitenkin tehty tyylillä, sillä elokuva on varsin huoliteltu, eheä paketti ensimmäistä ja viimeistä kuvaa myöten.

Ohjaajavalinta hankkeelle on hyvä, sillä aikakausien väliset siirtymät ja yhtymäkohdat, sota-ajan Viron julmuuksien esillepano ja henkilöohjaus ovat kaikki hyvin hallussa. Jokinen käyttää nimekkäitä näyttelijöitä kaikissa tärkeissä rooleissa, mutta ylitse muiden nousevat tärkeimmät kaksi, eli Laura Birn ja Liisi Tandefelt, jotka tulkitsevat samaa hahmoa nuorena ja vanhana. He hengittävät samaa ilmaa, aistivat samoja hajuja. Puhdistus on ehdoton valonpilkahdus Solar Filmsin varsin vaihtelevan tuotannon joukossa – eeppisyydessään kansainvälisen tason elokuva, jollaisia soisi tehtävän Suomessa enemmänkin.

Kolme vuotta uuden Batman-trilogian esiosan ilmestymisen jälkeen tummanpuhuva ritari liihottaa taas Gothamin yössä. Elokuva käynnistyy puoli vuotta Beginsin tapahtumien jälkeen. Tällä kertaa lepakkomies jää ja jättäytyy enemmän sivurooliin, kun estradille nousevat kaupungin uudet, puhtoiset kasvot, yleisen syyttäjän Harvey Dentin muodossa. Hän on se tulevaisuuden lupaus, jota Beginsissä odotetaan tulevaksi. Two-Facen syntytarinaa käsitellään paljon mielekkäämmin kuin nimihahmon lihaksituloa edellisessä osassa. Myös kehityskaari on ehyempi. Nolan tuo hahmon ikoniseen kolikonheittelyyn oman lisämausteensa, kun sarjakuvien tradition mukainen kykenemättömyys omiin valintoihin onkin vasta Dentin karmaisevan kohtalon seurausta. Ennen käännettä Dent on suorastaan itse päättäväisyys ja kolikko pelkkää huumoria.

Elokuvan joko-tai -teema kulkee vahvasti mukana alusta asti. Se istuu oivallisesti supersankarielokuvien tyypilliseen mustavalkoiseen ajatusmaailmaan, varsinkin kun Nolan onnistuu sen kautta kritisoimaan tätä perinnettä ja nostamaan esiin harmaita sävyjä.

Batmanin arkkivihollisgalleriasta Jokeri on sinänsä hyvä valinta elokuvan absoluuttiseksi pahaksi, sillä hahmolla ei varsinaisesti ole omaa agendaa, tunnistettavia piirteitä lähinnä pysyvä virne ja narrimaisuus. Siksi hän sopii hyvin jatkamaan osaltaan 50-50 -teemaa. Jokerin suurimmat tempaukset liittyvät nimittäin nekin kaksijakoisiin valintatilanteisiin, joita hän itse nimittää sosiaalisiksi kokeiksi.

Sarjakuvapahisten taustoittamisen tarpeessa on paljon samaa kuin halussa ymmärtää viime aikoina yleistyneiden kouluammuntatapausten ja muiden joukkoteurastajien mielenliikkeitä. Surullisen osuvasti yksi niistä sattui eilen trilogian päätösosan ensi-iltanäytöksessä. Kyse on siis siitä, että etsitään kissojen ja koirien kanssa syitä, yritetään järkiperäisesti selittää, miksi ihmiset vinksahtavat. Aina vastauksia ei kuitenkaan ole. Two-Facen sijaan Jokerin Nolan ottaa käsittelyynsä juuri tällä tavoin ja suuri osa hahmon hohtoa ja pelottavuutta on sen selittelemättömyys. Rohkea ratkaisu ei kuitenkaan todennäköisesti toimisi, ellei kyse olisi aivan lyömättömästä roolisuorituksesta. Heath Ledger toikkaroi elokuvan läpi suoranaisessa hurmiotilassa.

Batman asettuu tässä kokoonpanossa syystäkin taka-alalle, sillä Jokerin ja Two-Facen rinnalla hahmo on paitsi tylsä, sitä on paikoin vaikea edes ottaa tosissaan. Vanhoilliselta haiskahtava tyyppi ei tunnu sopivan kokonaisuuteen muuten mielekkään kavalkadin keskellä, Gary Oldmanin hieno sympaattinen peruspoliisikin pesee hahmolla lattiaa. Beginsistä vielä potenssiin pahennettu mörisevä ääni, kökkö mopotemppu ja Bruce Waynen yleinen mitäänsanomattomuus eivät varsinaisesti paranna tilannetta. Enemmän elokuvassa häiritsevät vain viikatteen uhriksi päätyvien laumapoliisien ärsyttävät ”I didn’t sign up for this!” -heitot. On ehkä ihan paikallaan, että Christian Bale vetäytyy univormunsa suojiin viimeisen 40 minuutin ajaksi ja ottaa lopuksi haukut niskoilleen.

Terminatorin kaksi vuotta aiemmin ohjannut James Cameron päätti jatkaa hienosti alkanutta tieteistoimintaleffojen sarjaansa haastavalla tempulla eli yrittämällä edetä siitä, mihin Ridley Scott jäi. Hän otti hankkeen omakseen ja käsikirjoittikin elokuvansa itse. Cameron ei lähtenyt keksimään pyörää uudestaan vaan lähestyi aihetta uudella tavalla, sotaelokuvan tradition kautta. Ensimmäisen elokuvan mahdottoman vastuksen, täydellisen organismin sijaan alieneita on jatko-osassa massoittain ja sotajoukot listivät niitä helposti kuin hyönteisiä, mutta lisää tulee.

Siinä missä elokuva ei ole niin hienovarainen, pelottava tai tyylikäs kuin edeltäjänsä, hahmojen välille on rakennettu kiinnostavia jännitteitä ja Cameronin ymmärrys toiminnan kuvaamisen päälle suvereenia. Lance Henriksenin tulkitsema Bishop-androidi peilaa hienosti ensimmäisen elokuvan Ian Holmin Ashia. Lisäksi hihassa on ässä, hirviöiden keskellä pitkään hengissä selvinnyt Newt-tyttö, joka syventää elokuvaa nostamalla pinnalle äitiysteeman, jota käsitellään mielenkiintoisesti. Jopa elokuvan paras kohtaus on mielestäni Ripleyn ja Newtin välinen dialogi, jossa Ripley kertoo, että sotilaiden tultua paikalle hän on nyt turvassa. Carrie Henn tulkitsee suorasukaisen vastauksensa uskomattoman hienosti: ”It won’t make any difference.” Cameron antaa panoksensa myös hirviön elämänsyklin selittämiseen lisäämällä pakettiin kuningattaren.

Viimeksi Oscar-pöydän tyhjentänyt elokuva sukeltaa Hollywoodin mykän kauden ja äänielokuvan taitekohtaan ja siitä seuranneisiin syövereihin. Äänitehosteita tai puhetta kuullaan vain kahdesti, tarkoin valituissa kohdissa – vaikutus on melkoinen. Näyttelijät, joista koiraa ei sovi unohtaa, tekevät hienoa työtä ja muistuttavat suurten tähtien ajasta. Parasta elokuvassa on läpikotainen menneeseen haikailun teema, joka on mukana kaikessa. Yhtäältä elokuvan miespääosa saa sen tuta äänielokuvan pyyhkiessä hänet syrjään, toisaalta katsoja saa luvan kanssa muistella tähtikulttia ja Hollywoodin suurten studioiden kultakautta.

Tärkeimmän tason muodostanee kuitenkin se fakta, että katsoja seuraa tinkimättömästi toteutettua täysveristä mustavalkoista mykkäelokuvaa, joka luonnollisesti on erikoinen ilmestys 2010-luvun tarjonnan keskellä. Jos elokuva olisi ollut suomalainen, olisin iskenyt lopputeksteihin Juha Vainion klassikon Vanha salakuljettaja Laitinen, jota toivon vielä joskus pääseväni omassa elokuvassani käyttämään. Aika entinen ei koskaan enää palaa.

En ole nähnyt montaa belgialaista elokuvaa tai tv-sarjaa, ehkä siksi suomeksi Häränpääksi kääntyvällä nimellä kulkeva elokuva assosioituu heti ilotyttöjen maahantuontia käsittelevään kaksikautiseen Matroesjkaan, jossa myös pyöritään alamaailman ympyröissä. Koko elokuva rakentuu Matthias Schoenaertsin intensiivisen roolisuorituksen varaan. Pojankoltiaisena koettu sukukalleuksien turmeleminen johtaa hormonien liikakäyttöön, jotta pojasta kasvaisi mies kaikesta huolimatta. Vähän väliä itseään piikittävä köriläs ei aikuisena yrityksistä huolimatta pääse eroon herkästä puolestaan ja tämän ristiriidan kanssa kamppaileminen on elokuvan ehdottomasti parasta antia. Miehen vierailu parfyymiostoksilla on hillitöntä katseltavaa, samoin kuin tilanteet, joissa asiat eivät pysy hänen hallinnassaan tai menevät yli ymmärryksen. Mahtava hahmo, hieno elokuva. Oman erityisen vivahteen katselukokemukseen toi se, että vieressäni istui Belgian suurlähettiläs Ivo Goemans assistentteineen.

En ole pitänyt David Fincherin viimeisimpiä elokuvia kummoisina ja epäilykseni olivat suuret, kun hän tarttui mainioon Millennium-trilogiaan, jonka etenkin ensimmäisestä osasta oli jo tehty upea alkukielinen versio. Iloinen yllätys oli, että epäluuloni osoittautuivat turhiksi. Lohikäärmetatuoitu tyttö on Fincherin paras ohjaus sitten Fight Clubin (1999). Yli 2,5-tuntinen elokuva kantaa hienosti ja suoriutuu tehtävästään melkein yhtä hyvin kuin Män som hatar kvinnor ja myös Rooney Maran tulkinta Lisbethistä on yllättävän hyvä, joskaan ei yllä Noomi Rapacen huikean alkuperäisen roolityön tasolle. Daniel Craigin näkemys Mikael Blomkvististä puolestaan on jotenkin Michael Nyqvistin alkuperäisversiota eläväisempi ja humaanimpi, pidin Craigista enemmän. Lisähuomio: minusta on totisesti tullut kissaihminen, sillä kaikista elokuvan rajuista kohtauksista reagoin vahvimmin kissan kohtaloon. Se löytyy Larssonin alkuteoksesta, mutta ruotsalaisesta elokuvasta se oli jätetty pois.