Keskimaa-trilogioidensa välissä Peter Jackson ehti tehdä kaksi muuta elokuvaa, King Kongin ja tämän. Vähän vaikuttaa siltä, että fantasia ja efektivoittoinen elämysmatkailu on miehen juttu. The Lovely Bonesissa hän on tarttunut kirjaan, joka pyörittelee nuoren tytön seksuaalista hyväksikäyttöä ja murhaa sekä näiden jälkeistä aikaa, jonka tyttö viettää jonkinlaisessa kiirastulessa. Hän seuraa etiäisenä rikostutkimuksen syövereissä, menetetyn lapsen tragediassa riutuvaa perhettään – isän pakkomielteinen asialle omistautuminen on tuhota kaiken. Elokuva on lähdemateriaaliin nähden hyvin kaunisteltu. Tytön kohtaloon viitataan jatkuvasti dialogin tasolla vain murhana eikä perheen äitikään ota eroa miehestään. Kulmat on pitkälti hiottu pois.

Jacksonin keskittyessä kuolevan tytön näkökulmaan hän tuntuu jotenkin unohtavan kaiken muun. Elokuvan roolihahmot ovat kapea-alaisia ja paperisen tuntuisia. Hahmojen logiikka ja motiivit jäävät pääsääntöisesti vaille perusteita ja asioita vain tapahtuu. Sellaistakin tietä kulkeva elokuva voi tietenkin toimia, mutta silloin vaaditaan hyvää flow’ta. Tässä sitä ei ole, vaan kohtaukset seuraavat toisiaan töksähdellen ja epäorgaanisesti.

Hienoisen poikkeuksen vähäpätöiseen hahmogalleriaan muodostaa usein mitäänsanomattoman Mark Wahlbergin tavallista paremmalla intensiteetillä esittämä isä. Mukana on myös suuri poikkeus, suorastaan hyytävän pahisroolin maalaava Stanley Tucci. Hänen pienieleisesti, mutta todella tehokkaasti välittämänsä puistattava pahuus on se negatiivinen voimavara, jonka avulla – kontrastina lapsen viattomuudelle – elokuva pakottaa tunteet pinnalle. Tucci on samalla ainoa syy, jonka ansiosta muuten paljossa epäonnistuneen elokuvan arvosana nousee kahdesta kolmeen.

Molemmat mieshahmot rakentelevat pienoismalleja, joka lukeutuu Peter Jacksoninkin harrastuksiin. Tämän elokuvan kohdalla kiirastulen huikeiden visioiden parissa näpertely on tainnut viedä ohjaajan huomion.

Ang Lee on varsinainen kameleontti. Kiinalaisesta miekkailueepoksesta vihreän sarjakuvasankarin kautta homoelokuvien kuninkaaseen sukkuloinut ohjaaja hyppää jälleen uuteen ulottuvuuteen: intialaisen eläintarhanomistajan pojan suureen seikkailuun haaksirikkoutuneen laivan pelastusveneessä. Tietokoneitse valkokankaalle loihditut eläimet ja poikkeuksellisen tiiviisti rajattu tila laittavat niin pääosanesittäjän, tehostemestarit kuin tietysti kaikesta vastuussa olevan Leenkin koville, mutta kaikki osoittavat taituruutensa. Lee ei omaa tunnistettavaa kädenjälkeä, mutta hoitaa hommansa hienosti.

Lopputuloksena on kaunis aikuisten satu, joka koskettaa, mutta loppupuoliskolla venyy ja menettää otettaan. Uskonnollisilla elementeillä pallotellaan alusta asti ja jatkuvat viittaukset Nooan arkista Jeesus-myyttiin ”miksi minut hylkäsit” -myrskyineen pitävät tematiikan hyvin tarkoitushakuisesti katsojan mielessä. Kyynikoiden riemuksi loppu heittääkin kylmää vettä naivismia paremmin sulattelevien katsojien niskaan ja kysyy sitten kirkkain silmin, haluatko uskoa. Mahtava haukattu pala menee kyllä kurkusta alas ja aplodit ovat paikallaan, mutta jälkimaku jättää toivomisen varaa.

Elokuva voitti muutaman muun palkinnon ohella parhaan kuvauksen Oscarin. Ymmärrettävästi paljon kritiikkiä osakseen saanut valinta on omasta mielestänikin hyvin kyseenalainen, kun elokuvan visuaalinen anti on niin suuresti tietokonevelhojen taidoista kiinni. Katsoin elokuvan 3D-version, koska olin kuullut kehuja siitä. Myönnettävä on, että toisin kuin aiemmissa kokemuksissa, nyt kolmiulotteisuus ei niin pahasti häirinnyt. Tämän kummempaa suitsutusta ei minulta kuitenkaan tipu. Mieluummin olisin edelleen katsonut elokuvan kaksiulotteisena.

Mitä Oscareihin tulee, elokuvan miespääosassa nähtävä Suraj Sharman jäi ilman ehdokkuutta. Näyttelijän yhden miehen show ilman vastanäyttelijöitä on hatunnoston arvoinen.

12 vuoden takainen Lahden hiihtoskandali on puhuttanut loputtomiin asti jo reilun vuosikymmenen ajan. Ensin kärähtänyt Jari Isometsä teki miljoonan markan sopimuksen ottaa syyt harteilleen, kunnes antidopingtoimikunta päätti testata koko joukkueen, jolloin yhteensä kuusi hiihtäjää kärähti dopingista, mukaanlukien suurimmat sankarit Mika Myllylä ja Harri Kirvesniemi. Dopinginkäytön laajuus nousi suuren yleisön tietoisuuteen, joskin lisäpaljastuksia sen järjestelmällisyydestä on tihkunut vasta myöhemmin. Asia aukeaa viimeistään Arto Halosen aiheeseen sukeltavan dokumentin kautta, jos sen siis suostuu katsomaan. Yle TV2:n järjestämässä huippu-urheiluillassa urheiluvaikuttajat haukkuivat dokumenttia ja vähättelivät sen esittämiä väitteitä läpi keskusteluohjelman. Kun toimittaja lopulta kysyi, moniko elokuvan on oikeastaan nähnyt, ei käsiä noussut.

Halonen kaivaa esiin rutkasti tutkimusaineistoja ja todistajanlausuntoja, mutta ilmassa on paikoin pientä mässäilyn makua, kun ohjaajan epäonnistuneita lausuntojenhakumatkoja korostetaan yhä uudestaan ja keinoa käytetään tumman varjon vierittämiseksi asianomaisten ihmisten ylle. Toisaalta koko doping-jupakassa on kyse avoimuuden vastakohdasta, eli ratkaisu on perusteltu. Kun valmentajat, lajiliitot ja heidän nimekkäät johtajansa ovat suoraan yhteydessä suuriin rahoihin ja korkeisiin virkoihin, joita entisille urheilijoillekin sataa ropisee, on paikallaan esittää kysymys, kuinka korkealta touhua lopulta johdetaan ja ketkä kuuluvat siihen sisäpiiriin, joka itseään kaikin keinoin suojelee.

Juttu ei jää kansalliselle tasolle, vaan yhteyksiä vedetään myös Norjaan, jossa urheilulääkäri kertoo potilaittensa uhrin roolista, joka on johtanut jopa itsemurhaan, ja Italiaan, johon suomalainen valmentaja on väitetysti kehittänyt tehokkaan doping-ohjelman ja maajoukkueesta potkittiin pois, jos ajatus suorituksen parantamisesta keinotekoisesti ei miellyttänyt. Yhteistä epäilyttäville haastatelluille on se, että kun dopingista tulee puhe, ääni muuttuu kellossa ja tulee äkkiä kiire. Suunsa poliisikuulusteluissa puhtaaksi puhuvan Kari-Pekka Kyrön ohella vain vanha tammi Juha Mieto seisoo jykevästi paikallaan. Hänen aikoinaan dopingiin alettiinkin vasta puuttua. Jos erinäisten aineiden käyttäminen tuolloin oli sallittua, on asian kritisoiminen kyseenalaista.

Urheilu on laajamittaista, sponsorirahoitteista viihdettä, joka tunkeutuu liike-elämän moniin kolkkiin. Näin ollen raha määrää. Myös urheilijat ottavat terveysriskejä erityisesti suuremman palkkapussin ja muiden etuuksien toivossa. Puhdas urheilu, tai puhtaana urheilijana menestyminen on pitkälti myytti, joten olisi syytä harkita, kannattaisiko doping-testauksesta luopua kokonaan, kun se niin elimellisesti asiaan tuntuu kuuluvan (ilman menestystä rahoittajat perääntyvät) ja taistelu puhtaan urheilun puolesta vaikuttaa toivottomalta. Dopingin käyttäjät ovat lähes poikkeuksetta testaajia askeleen edellä.

Steven Spielbergin vuosituhannen alun tuotteliaaseen putkeen kuuluu leppoisa veijarikomedia, jossa ohjaaja on tietyssä mielessä omimmillaan. Leikittelyn kautta mestarihuijariksi päätyvän Frank Abagnale nuoremman voi nimittäin nähdä jonkinlaisena ohjaajan alter egona.

Lippalakkiin ja pyöreäsankaisiin silmälaseihin pukeutuva suuruus on alansa guru, joka on onnistunut taiteilemaan itsensä tappajahain hampaista ruoskan ja hatun kautta aina vakavampiin henkilökohtaisiin juutalaiskuvauksiin. Vaikka Spielbergin taitoa on vaikea kiistää, eri genreissä hyppiminen luonnistuu epäilyttävän hyvin, vähintään yhtä mainiosti kuin Catch Me:n päähenkilöltä hyppiminen pilotin, lääkärin ja juristin roolien välillä. Mutta, kuten Indiana Jonesin onneton paluu vuosikymmenten tauon jälkeen osoittaa, jossain vaiheessa näppäryydestään voi jäädä kiinni, varsinkin jos erehtyy solmimaan liiton hyvinkin epävarman oloiseen partneriin, joka seuraavassa käänteessä myy sielunsa Disneylle…

Leonardo DiCaprio ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta tähän rooliin hän sopii. Ainoaksi ongelmaksi muodostuu miehen babyface-lookki, nimittäin todellisuudessa Frank Abagnale Jr, jonka elämään elokuva pohjautuu, onnistui huijauksissaan juuri siksi, että näytti selvästi ikäistään vanhemmalta.

Huijarin vanhemmat muodostavat mielenkiintoisen parivaljakon. Isänä nähtävän Christopher Walkenin suoritus on ilmeisesti käsikirjoituksellisista syistä hieman vaihteleva. Osa hänen kohtauksistaan on loistavia, osassa hieman takellellaan. Hahmon poikaansa muodostama isä-poika -suhde luo elokuvaan ihan oman tasonsa, joka kehittyy pidemmälle vasta suhteessa Tom Hanksin hahmoon, josta tulee Frankille ikään kuin toinen isä. Oikeasta isästäkin olisi voinut puristaa enemmän irti.

Elokuvan kissa ja hiiri -leikki viihdyttää ja vaikka joissain pätkissä on hieman irtonaisia, sketsihenkisiä aineksia, punainen lanka pysyy ohjaajan käsissä. Spielbergin hovisäveltäjä John Williams tekee soundtrackilla jokseenkin poikkeuksellisen hyppäyksen jazz-musiikin puolelle. Irroittelu luo elokuvaan omaleimaisen tunnelman herran tunnetumman orkesteripauhun sijaan.

Tätä tekstiä ei voi päättää mainitsematta suloista Amy Adamsia, joka saa puhallettua täysin over-the-top -rooliinsa sen verran herkkyyttä, että hahmosta ja hänen koko perheestään henkivän mahdottoman naiiviuden voi niellä.

Tulevaisuuden Mega City 1 asuttaa 800 miljoonaa ihmistä ankeissa oloissa, joissa rikollisuus rehottaa. Ainoa toivo paremmasta on oikeuslaitoksen fast food -versio, jossa hälytyksiin vastaavat Tuomarit tekevät johtopäätöksensä ja jakavat tuomionsa sekunneissa. Hollywood tarttui sarjakuvaklassikkoon ensimmäisen kerran 1990-luvulla, kun Dreddin kypärän puki päälleen Sylvester Stallone. Elokuvasta ei jäänyt jälkipolville paljon kerrottavaa. Viime vuonna oli uuden yrityksen aika.

Elokuva hämmästyttää. Se on ehtaa K18-tavaraa, se ei jää turhia keplottelemaan dialogissa tai moraalikysymyksissä. Liiemmin ei pysähdytä miettimään hahmojen tai tarinan kehityskaaria. Siihen rahkeet eivät riittäisi ja tämä on tiedostettu. Niinpä pöytään on katettu oppikirjamainen action-menu. Jälkiruoaksi on telepatiaa ja huumehia, jotka nivoutuvat nättiin pakettiin. Kun aterian salaatit, keitot ja kahvit on sivuutettu, yhteen lisukkeeseen on mahdollista panostaa tavallista monipuolisemmin. Keskittyminen olennaiseen auttaa ja toiminta jyllää eteenpäin voimalla ja vauhdilla.

Karl Urbanin esittämä Dredd on äärimmäisen jykevä äijähahmo. Ainoa sarjakuvalle uskollinen seikka on, ettei hän riisu kypäräänsä missään vaiheessa. Se, että Hollywoodin seulasta pusketaan läpi elokuva, jonka nimihenkilön kasvoista nähdään pelkät alaspäin osoittavat suupielet, on jo yksin saavutus. Perusteltua se on siksi, että hahmo on suunnilleen yhtä inhimillinen kuin alkuperäinen Terminator (aluksi Schwarzeneggeria harkittiinkin nimirooliin). Muutenkin elokuvan tunnelma tuo vahvasti mieleen 1980-luvun synkän toimintaelokuvan kultakauden. Tyylitelty kuvaus, överiksi vedetty värimäärittely ja huumehidastusten ylimaalliset soundit tuovat oman lisänsä soppaan. Welcome to the jungle.

Ethan Hawke on piristävä näky kauhuelokuvassa, joka genrenä tuntuu polkeneen paikoillaan jo jonkun aikaa. Viime aikojen yritelmät ovat olleet Paranormal Activityn ja Lake Mungon kaltaisia juttuja, joissa intensiteettiä on pyritty kasvattamaan tekemällä kokemuksesta dokumentaarisempi ja siksi karmaisevampi. Toisaalta sekään ei ole ihan uusi idea – Blair Witch Project tehtiin jo viime vuosituhannen puolella.

Sinister on monessa mielessä perinteinen kauhuelokuva. Päähenkilönä on periamerikkalaisen ydinperheen isä, joka kuitenkin sattuu olemaan todellisista henkirikoksista romaaneja kyhäilevä kirjailija, jonka keissien perässä perhe muuttaa ympäri maan. Uudessa talossa on aiemmin tapahtunut sarjamurha. Ullakolta löytyy salaperäinen laatikko, joka sisältää vanhoja kaitafilmejä. Kaitafilmit ovatkin elementti, jotka tuovat mukaan dokumentaarisen elementin ja tekevät elokuvasta 2000-luvun jutun.

Yhtäältä harmittaa, että pikkukaupunkia, johon perhe saapuu, ei näytetä ollenkaan. Toisaalta näyttämisessä olisi piillyt kliseen vaara. Jos oikein yrittää, julkkiksesta kiinnostuneesta, hieman yksinkertaisen oloisesta apulaissheriffistä voi aistia lievää Twin Peaks -havinaa. Sivuosa on kuitenkin hyvin kirjoitettu – tyyppi osoittaa olevansa ensivaikutelmastaan huolimatta ihan fiksu ja siten karistaa ennakkoluulot elokuvan edetessä.

Tyypillistä säikyttelyä on annosteltu siinä määrin harkiten, että harvat iskut tuntuvat tehokkaammilta. Hawke on roolissaan sujuva ja alussa tunnelma on hyvä, mutta loppua kohden elokuva sortuu ehkä hieman helppoihin ratkaisuihin, eikä kokonaisuudesta jää kovin kummoinen maku suuhun.

Pitkään hyvää uutta sci-fia odottaneena ajattelin, että Looper saattaisi täyttää toiveeni. Mikä parasta, se käsittelee minua pikkupojasta asti kiehtonutta aihetta eli aikamatkustusta. Joseph Gordon-Lewitt on usein laadun tae ja Bruce Willisilläkin on Twelve Monkeys vyöllään.

Vaikka yritystä on, ei elokuva nouse lupauksensa tasolle. Oman maailmansa luovissa elokuvissa – tässä tapauksessa muutamia kymmeniä vuosia tulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa – on omat sääntönsä, jotka pitää tavalla tai toisella tehdä selväksi katsojalle, jotta tämä ymmärtää, millaisella tantereella taistellaan. Looper tekee tämän kenties kömpelimmällä tavalla, mihinkään liittymättömänä päähenkilön voiceoverina suoraan katsojalle. Mieleen tulee vastaava ratkaisu Terminatorista, joka on päinvastoin äärimmäisen perusteltu: Sarah Connor äänittää pojalleen nauhoja, joissa hän opettaa tälle tarvittavia tietoja tulevista uhista. Tällöin monologi on hienosti motivoitua.

Tulevaisuuskuvien yleisesti ottaen kiinnostavin aspekti eli yhteiskunnallinen kehitys jätetään muutaman hassun kuvan varaan, kun osaton köyhälistö väistelee lentävillä skoottereilla ja luksusautoilla kaahaavia menestyjiä. Tämän ei tarvitsisi olla ongelma, sillä parhaimmillaan yksityisen kautta voidaan kertoa jotain yleistä, mutta kaikki Looperin hahmot katsovat vain omaan napaansa. Ohjaaja keskittyy tulevaisuudesta kuolemaan lähetettävien rikollisorganisaatioiden vihollisten eliminointikikkailuun, eikä muista juuri katsella ympärilleen.

Elokuvan toiminta on hyvin toteutettua, se on menevä ja pitää otteessaan, varsinkin kun kaksi päähahmoa, eli saman ihmisen eri-ikäiset versiot pääsevät nokikkain. Kummallakin on omat ajatuksensa ja missionsa, eikä peiliin katsominen miellytä, mutta vahva taisteluhenkisyys tuntuu puitteista huolimatta vähän kummalliselta. Menevyyden kääntöpuoli taas on se, että paikoitellen vauhtia on liikaakin. Loppujen lopuksi elokuva esittelee mielenkiintoisen maailman, mutta ei anna katsojalle varsinaista mahdollisuutta syventyä siihen, joka on vähän outoa, kun kestoa on kuitenkin kaksi tuntia.

Näyttelijöistä parhaan työn tekee Jeff Daniels, vaikka hänen pieni sivuosansa on melko mitätön, eikä tarjoa paljonkaan liikkumavaraa. Newsroom-tv-sarjassa nykyään pätevälle näyttelijälle soisi hyviä rooleja enemmänkin. Gordon-Lewittistä voin oikeastaan sanoa vain, että hänen kasvoproteesinsa on hämmentävän hyvä, miestä ei yksinkertaisesti tunnista omaksi itsekseen. Muista hahmoista ei ole oikein mitään sanottavaa, Willis ja pakollisen naisroolin vetävä Emily Blunt hoitavat hommansa varmuudella.

Robert Zemeckisin pitkä taivallus animaation parissa päättyy vihdoin elokuvaan alkoholisoituneen lentokapteenin matkasta ja tuhosta. Alkupuolella suorastaan mestarillisin ottein ohjaava Zemeckis laittaa kumma kyllä elokuvan edetessä autopilotin päälle, eikä Denzel Washington hyvästä suorituksestaan huolimatta tee roolinsa kanssa samanlaista ihmetemppua kuin hänen hahmonsa lentäjänä. Ongelmansa uppiniskaisesti kieltävä alkoholisti on melko nähty tapaus, eikä tyypillinen käsittelytapa perustele kulunutta aihetta. Monin paikoin muutenkin elokuva sortuu kerronnallisiin kliseisiin. Jumalaiset sankarihahmot, jotka tuhannen päissäänkin suoriutuvat tehtävistään paremmin kuin kukaan muu alan spesialisti, alkavat vähitellen kyllästyttää.

Ongelmat ovat ennen kaikkea käsikirjoituksessa. Kuvaus on välillä ensiluokkaista, mutta virheitäkin sattuu. Washingtonin hienovaraista, melko omistautuvaa työtä on joka tapauksessa mukava katsella. Paljosta on kiittäminen myös pääosaa ansiokkaasti peilaavaa, huumeisiin addiktoitunutta Nicolea. Kelly Reilly onnistuu puristamaan simppelin oloisesta hahmosta irti enemmän kuin äkkiseltään odottaisi.

John Goodman tuo aina hymyn huulille, mutta tässä tapauksessa tuntuu hieman sotkevan palettia. Hahmo on kokonaisuudesta irrallaan oleva koominen heppu, joka paremmin toimiakseen vaatisi enemmän ruutuaikaa. James Badge Dale puolestaan heittää mainion viiden minuutin vierailijan näkemyksellisenä syöpäpotilaana, jolla ei ole vaikeuksia puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Vuoden 2004 tsunamin ympärille rakentuva elokuva on audiovisuaalisesti kiitettäviä aineksia tarjoileva ja äänimaailmaltaan poikkeuksellinen dynaaminen katastrofikuvaus. Se tuntuu tavoittavan väläyksiä tilanteen avuttomuudesta ja lohduttomuudesta, mutta vaikka kuvat sivuavatkin groteskeja näkyjä, lopputulos jättää imelän jälkimaun. Espanjalainen elokuva on niin amerikkalaisille markkinoille suunnattu, että sen hollywoodilaisuus hämmentää. Hyväosainen valkoihoinen perhe saapuu unelmien lomalle, kunnes kaikki ei menekään suunnitelmien mukaan. Toivoin, että elokuvan suomennettu nimi Selviytyminen viittaisi kokonaisvaltaiseen kokemukseen, johon luonnollisesti kuuluu myös menetyksestä selviytymistä. Mutta kuten todettu, tämä on hollywoodilainen elokuva.

Hahmoihin ei juuri tutustuta ennen hyökyaaltoa, ja on vain tositapahtumiin perustumisen ja näyttelijöiden omistautumisen ansiota, mikäli liikutuksen kyynel vierähtää poskelle. Naomi Watts sai äidin roolistaan Oscar-ehdokkuuden, mutta se jää taitavasta tulkinnasta huolimatta melko yksipuoliseksi väsymystaisteluksi. Enemmän olisi syytä nostaa esille Ewan MacGregor, jonka isähahmon sankarillisuus kohtaa rajansa, kun kotiväen ääni kuuluu puhelimesta. Tämä tuo mieleen Brad Pittin hienon kohtauksen elokuvassa Babel.

Elokuvan käsikirjoitus ei ole häävi – se on yllätyksetön ja sen runollisuuteen pyrkivät vertauskuvat esimerkiksi tsunamin mahdollisista uhreista taivaan kuolleina tähtinä ovat jotenkin teennäisiä ja itsetarkoituksellisia. Perhe nostetaan hieman kummallisen korostettuun keskiöön alusta asti, kun unelmalomakohteen rannalla päästetään ilmaan kuumailmapalloja, joista perheen pallo liitää eri suuntaan kuin kaikki muut. Elokuva koko ajan ärsyttävästi alleviivaa heidän spesiaaliuttaan. Johtuneeko itsekäs vaikutelma sitten samaistumisen puutteesta vai mistä, mutta erityiskohtelu tilanteessa, jossa kaikki kansat ovat samassa liemessä ja paikalliset hyvää hyvyyttään antavat kaikkensa, tuntuu pahalta. ”Kiitos” ei riitä. Oscar-kilpakumppaninsa Argon tavoin Lo Imposiblen lopussa lennetään vapauteen, mutta nyt kyseessä on vakuutusyhtiön tarjoama itsestäänselvyys yksityiskoneella. Isän hahmon viime hetkien huomio pelastaa vähän.

Ben Affleck pistää parastaan ohjaamassaan jännitystrillerissä, jonka juoni on sen verran epäuskottava, että sen on oltava totta. Ja niin se onkin – elokuva perustuu CIA:n ja Kanadan vuonna 1979 järjestämään yhteisoperaatioon, jonka tarkoitus oli salakuljettaa kuusi Iranin Yhdysvaltain suurlähetystön työntekijää pois maasta absurdin peitetarinan turvin: he tekeytyvät CIA:n erikoisagentin johdolla kuvausryhmäksi, joka on tullut Iraniin etsimään kuvauslokaatioita tieteiselokuvaa varten.

Lähdemateriaalille jokseenkin uskollinen, perinteisen jännitystarinan muotoon viimeistelty elokuva ammentaa aineksia Hollywoodin kultakaudelta ja siten välttää nyky-Hollywoodin karikot loppupuolta lukuunottamatta. Elokuva käynnistyy ripeätahtisesti, mutta kun passit on tarkastettu ja lähtölupa myönnetään, Argon siivet kantavat kyllä. Se kasvattaa hienosti jännitystä nojaten paljolti vain siihen faktaan, että ollaan keskellä Iranin islamistista vallankumousta. Aikalaisdokumenttien pohjalta rakennettu autenttinen kuvasto luo tunnelmaa.

Hahmot ovat mukiinmeneviä, mutta ne saisivat olla terävämpiä melkein kautta linjan. Affleckin pyyteetön sankarihahmo lienee miehen paras roolityö ja sivurooleista voi poimia pari A-kerholaista (Hollywood-maskeeraajana nähtävä John Goodman on aina mainio ja Bryan Cranston repii CIA-osastopomon roolistaan irti sen, mitä käsikirjoitus suo), mutta muuten hahmogalleria jää persoonattomaksi. Elokuvassa on kyse kuuden ihmisen pelastamisesta, ja heidän takiaan päähenkilö käskyjä uhmaten antaa kaikkensa. Nämä kuusi jäävät kuitenkin paperisiksi nobodyiksi, jotka kauhuleffassa korjattaisiin ensimmäisinä pois kuljeksimasta. Tuntuu melkeinpä siltä, että ohjaaja-Affleck olisi antanut elokuvan tapahtumien tavoin vasta tositoimia edeltäneenä iltana hahmojen identiteettivihkoset näyttelijöiden opiskeltaviksi.