Ambassador, The (2012) ***

Suurlähettilääksi nimetty elokuva alkaa, kun tanskalainen toimittaja Mads Brügger päättää ostaa itselleen diplomaattipaperit ja lähteä Keski-Afrikan tasavaltaan timanttikauppoja tekemään. Liberian diplomaattina hän polttelee sikaria kuin mikäkin suurmies peitesuunnitelmanaan pystyttää maahan intialaisen asiantuntijan avulla paikallisia työllistävä tulitikkutehdas. Keinotellessaan Brügger saattaa hyvin nopeasti itsensä hengenvaaraan, kun maa paljastaa todellisen luontonsa. Sekavana alkava elokuva kokoaa itsensä vähitellen ja sen jälkeen etenee melko mutkattomasti.

Matkallaan timanttikauppiaaksi Brügger joutuu tekeytymään hyvinkin vastenmieliseksi ihmiseksi. Vaikka ote on satiirinen, ei elokuva ole kovinkaan hauska, kun kaiken takana ovat koko ajan veritimantit. Ajatuksena on selvästi ”tarkoitus pyhittää keinot”, mutta lopputulos jättää vähän kahden vaiheille. Dokumentti kieltämättä onnistuu avaamaan jonkin verran Afrikassa vallitsevaa korruptiota ja rasismia. Se herättää mielenkiintoisia ajatuksia siirtomaavaltojen ajasta ja itse asiassa entinen isäntämaa Ranska tuntuukin yhä pitävän Keski-Afrikan tasavaltaa tiukasti hyppysissään. Näistä huomioista Brügger ansaitsee kiitosta.

Elokuvan jälkeen mieleen päällimmäiseksi jäävät kysymykset tuntuvat kuitenkin aika epäoleellisilta: mistä toimittaja sai niin paljon rahaa? Mitä timanteille tapahtui? Olivatko jotkut tilanteet lavastettuja? En tavallisesti vaadi ahnaasti vastauksia, mutta kysymysten ystävällekin loppu jättää liian paljon auki.

Tavarataivas (2012) ***½

Länsimainen ihminen elää tavaroiden keskellä. Talouskasvun vaatimus liittyy läheisesti jatkuvaan kulutukseen ja siksi yhä uusien, usein turhien tavaroiden hankkimiseen. Mutta mitä tavaroita ihminen oikeasti tarvitsee? Tämän kysymyksen esittää parikymppinen Petri, joka pakottaa itsensä vuoden mittaiseen ihmiskokeeseen. Tyhjennettyyn kämppään saa hakea varastokopista takaisin vain yhden esineen päivässä. Uusia ei saa ostaa. Tavaroiksi lasketaan myös vaatteet, joten ensimmäinen reissu varastolle juostaan ilman rihmankiertämää.

Kiehtovan askeettista lähtökohtaa nakertaa hieman se tosiasia, että joitain seikkoja pidetään itsestäänselvyytenä: mukavankokoista, lämmintä kämppää Helsingin Vallilassa, johon Hesari aamukuudelta kolahtaa ja lähipiiriä, joka vastaa ruokahuollosta. Ulkona on varaa käydä syömässä, eli jääkaappi ei kiinnosta pitkään aikaan. Yhtä kaikki testi on kunnioitettava ja vaikka päähenkilöstä välittyy melko pinnallinen kuva, hänen toilailujaan seuraa mielellään. Fiilistelevä hyväntuulinen jazz-musiikki taustoittaa elokuvaa alusta asti merkittävällä läsnäoloprosentilla ja elokuvan aikana saa nauraa paljon. Tavarataivas on omiaan tuomaan dokumenttielokuvaa marginaalista massojen ulottuville.

Ihmiskokeen hedelminä poimitaan herkullisia havaintoja esimerkiksi siitä, miten takkia voi parhaiten käyttää myös peittona tai pyyhkeenä tai kuinka hyvältä jokainen uusi tavara alussa tuntuu. Parranajokoneen palatessa kotiin Petrin on pakko jättää piruuttaan nenän alle haituvat, joihin hänen äitinsä reagoi näkemisen arvoisesti. Mukana on myös aivan ihastuttava mummo, joka kertoo istutuksenomaisesti, että kyllä kodissa jääkaappi pitää olla. Tämä pointti lunastetaan myöhemmin hyvin konkreettisesti.

En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt dokkaria, joka tuntuu näin vahvasti aristoteliselta. Draaman kaari on hämmentävän ehyt ja asiat tapahtuvat siististi sopivissa kohdissa, aivan kuin kaikki olisi käsikirjoitettua. Cinemascope-suhteessa kuvattu elokuva on täynnä viimeisteltyjä kompositioita ja kauniita kuvia, jotka chillailumusa peittelee. Säröjä jää hiukan kaipaamaan.

Rouva Presidentti (2012) ***

Tarja Halosen 12-vuotinen aikakausi tasavallan presidenttinä jää monessa mielessä hienoksi merkinnäksi Suomen poliittiseen historiaan. Jotenkin mieleen tulee ensimmäisenä sellainen asiat summaava detalji – en muista mistä sen kuulin tai siitä luin – että Niinistön tultua valituksi joku pikkutyttö jossain ihmetteli, voiko mieskin olla presidentti. Kyse on Muumimammasta, mutta myös Conan O’Brienin kaksoisolennosta: huumorintajuisesta, helposti lähestyttävästä, ihmisen puolella olevasta ihmisestä. Presidentistä, joka kävelee miehensä kanssa vastaan lenkkipolkuni varrella.

Vaikka sukupuoli on väistämättä huomionarvoinen seikka ja sen elokuvan nimikin noteeraa, ei se Halosta presidenttinä määritä, vaan toimii pikemminkin sulkana hatussa. Mielenkiintoisena, poikkeuksellisenakin ratkaisuna elokuva sivuuttaa henkilöhistorian lähes tyystin ja keskittyy täysin viimeiseen vuoteen. Matkoihin ja arkeen, hetkiin ja tunnelmiin kaiken keskellä. Siihen, miltä tuntuu, kun asemansa takia ei voi olla auttamassa kissaansa viimeiselle matkalle.

Tähän liittyvä hiljainen hetki on elokuvan vahvinta antia. Vaikka Halonen on päästänyt kamerat seuraamaan elämäänsä presidenttinä, ja hän kertoo ajautumisestaan presidentiksi enemmän kuin Tarja Haloseksi, ei syvemmälle ole dokumentillakaan asiaa. Yksityiselämän suhteen käy samoin kuin salaisten neuvottelutilaisuuksien – ovet vedetään kameran edestä kiinni. Loppu jää mielikuvituksen varaan. Elokuva esittelee vain sen Tarjan, jonka kaikki oikeastaan jo tuntevat.

Weird Science (1985) ***

Teini-ikäisenä katselin iltapäivisin innoissani Weird Science -tv-sarjaa, jossa nörttipojat loivat tietokoneella unelmiensa naisen, joka yllättäen tulikin lihaksi ja alkoi toteuttaa poikien toiveita. Frankensteinista lainattiin ikoninen kohta, jossa tohtori huutaa ”It’s alive, alive!” Sarja perustuu elokuvaan, jota jostain syystä en ole tullut katsoneeksi ennen kuin nyt.

John Hughes kirjoitti 1980-luvun puolivälissä lukuisia nuorisokuvauksia ja ohjasi niistä muutamia. Tämä ja syystäkin maineikkaampi The Breakfast Club tulivat ulos peräkkäin. Breakfast Clubin tasolle leffa ei tosiaan yllä.

Vaikka kyseessä on nörttiduon sympaattinen kasvutarina, joka tarjoaa idyllistä 1980-lukuista kuvastoa, ei lopputuloksen naiiviutta voi täysin sulattaa. Nuoret, nykyään kuuluisat Bill Paxton ja varsinkin suosittuna kundina tärkeilevä Robert Downey Jr. huvittavat. Pääparin toimintakin on jokseenkin sujuvaa, mutta tv-sarjan näyttelijäkaksikko pääsee muistikuvieni mukaan tulkinnassaan pidemmälle.

Kiinnostavia eroavaisuuksiakin elokuvan ja sarjan välillä on: sarjassa unelmien Lisa on välillä melkoinen moraalinvartija, siinä missä elokuvassa hän uhkaa aseella teinin vanhempia, ellei tämä pääse bileisiin ja taikoo tämän isovanhemmat katatoniseen tilaan, kun ovat tylsimyksiä. 10 vuotta ja 1990-luku toivat leidille mukanaan lastenvahtivelvoitteen, vaikka alkuteoksen typykkäkin muuttuu elokuvan loppua kohden varsinaiseksi Maija Poppaseksi. Hänelle suurin huolenaihe on kuitenkin se, etteivät pojankoltiaiset osaa olla cool.

IMDB tarjoili pikaisella selailulla hauskan triviatiedon: 1994-1997 pyörineen tv-sarjan päähenkilö Wyattia näyttelevä Michael Manasseri on tuottamassa parhaillaan ensi vuonna valmistuvaa elokuvaa, jonka pääosassa nähdään alkuperäisleffan Lisa, vain harvakseltaan Weird Sciencen jälkeen näytellyt Kelly LeBrock.

Words, The (2012) ***½

Elokuva on kolmelle eri kerronnan tasolle rakennettu moraalinen tutkielma omien valintojen takana seisomisesta. Dennis Quaid lukee kirjoittamaansa kirjaa hahmoista, jotka käyvät läpi toista kirjaa. Quaidin hahmoista toinen on nuori, Bradley Cooper, ja toinen vanha, Jeremy Irons. Elokuvassa alusta asti merkittävässä roolissa oleva kertojanääni tuntuu jotenkin falskilta, mutta kun ääneen pääsee Irons, on tämä murhe pois pyyhitty. Näyttelijä kannattelee elokuvaa ja saa uskomaan sanoihinsa. Myös pienemmän roolin tekevä Quaid tekee tässä yhden parhaista töistään – hän onnistuu tuomaan pienillä eleillä esiin hienompiakin vivahteita, jotka ovat hahmon läpikäymissä arvuutteluhenkisissä kohtauksissa henki ja elämä. Cooper ei kuitenkaan pysty pitämään kollegoittensa tasoa yllä, valitettavasti.

Elokuvan perusajatuksella on jonkinasteista hengenheimolaisuutta Rikoksen ja rangaistuksen kanssa, mutta yhtä heitteille päähenkilö ei jää. Pehmentelyn jälkeen hypätään uuteen kysymykseen totuuden ja fiktion välillä tasapainottelusta. Käsiteltävät asiat ovat mielenkiintoisempia kuin mitä niistä saadaan irti. Näin monimutkainen paletti tarvitsisi etevämmän käsikirjoituksen noustakseen täyteen loistoonsa. Nyky-Hollywoodilaiseksi pläjäykseksi näin kunnianhimoista yritystä sopii kuitenkin taputtaa olalle.

On the Road (2012) ***½

Jack Kerouacin legendaarisen omaelämäkerrallisen teoksen (jota en ole lukenut) pohjalta saatiin vuosikymmenten väännön jälkeen lopulta aikaiseksi elokuva, joka hengittää kivasti 1940-1950 -lukujen taitteen boheemielämää ja beat-sukupolven mentaliteettia. Hulivilirenttu ja elämää täynnä oleva Dean Moriarty (jota Marlon Brandon piti alunperin esittää) puhaltaa elämää myös elokuvan avioeron rikkomaan päähenkilöön Sal Paradiseen. Kaksikon kohtaaminen San Franciscossa muodostuu Paradisen elämän käännekohdaksi ja reissut halki Yhdysvaltojen ja lopulta aina Meksikoon asti alkavat. Takapenkillä istuu kiehtova Marylou, joka vetoaa kumpaiseenkin nuoreen mieheen, mutta on tietenkin Moriartyn omaisuutta. Näyttelijät tekevät hyvää työtä hahmojen levottomuuden ja ailahtelevaisuuden kanssa.

Elokuva pysähtelee välillä hieman nuokahtaen, mutta lähtee sitten taas käyntiin. Tyyli tavallaan sopii roadmovielle, mutta käsittääkseni alkuteoksella ei ole tapana samalla tavalla päästää välillä otteestaan. Eniten häiritsee kuitenkin elokuvan lopetus, jossa ilmeisesti tavoitellaan sekä kaihoa menneeseen että tarvetta siirtyä eteenpäin, mutta jotenkin näyttelijäntyöstä näistä paistaa läpi kylmästi vain jälkimmäinen.

Dark Knight Rises, The (2012) ***

Christopher Nolanin jäähyväiset 2000-luvun synkälle Batmanille nähdään trilogian kelvollisessa päätösosassa. Jo lähtökohtaisesti oli melko selvää, ettei Heath Ledgerin huimaa Jokeri-show’ta noin vain ylitetä, niinpä tilalle kannetaan järkälemäinen köntti Bane, joka puolestaan saa vastapainoksi aistikkaan kissanaisen (Anne Hathaway, jota kerrankin katselee ilokseen – hahmo tekee elokuvalle hyvää). Ensimmäisistä julkaistuista kuvista lähtien Banen kasvonaamio toi väistämättä mieleeni surullisenkuuluisan goatse-meemin. Elokuvalle kunniaksi kuitenkin lausuttakoon, ettei itse leffassa maski siltä niin pahasti näyttänytkään.

Rises kuvaa lopun alkua ja loppua, ”there’s a storm coming” once again. Mutta ennen kaikkea se henkii elokuvatrilogian loppua. Elokuva muodostaa väkipakolla yhtymäkohtia ennen kaikkea trilogian avajaisosan kanssa, jotta kokonaisuudesta tulisi viimeistellympi paketti ja jotta voitaisiin puhua ympyrän sulkeutumisesta siististi. Tämä jää selväksi riippakiveksi leffalle, joka olisi todennäköisesti päässyt paremmin vauhtiin, jos sarjan osat olisivat suosiolla jätetty enemmän standaloneiksi aiempien Batman-elokuvien tavoin.

Muutamia oudosti läpipäästettyjä, kehnoja näyttelijäsuorituksia (Marion Cotillard) ja ilmiselvien asioiden turhaa puhkiselittämistä lukuunottamatta leffa rullaa mukavasti eteenpäin ja kulkee sarjan aiempien osien tasolla.

Magic of Belle Isle, The (2012) ***

Legendaarisen Stand by Me -elokuvan ohjanneen Bob Reinerin ohjaukset ovat pitkälti koskettavia draamakomedioita ja samaan lokeroon osuu myös ”Re-Coming of Age” -taglinella kulkeva viimeisin teos. Morgan Freemanin charmin ja Sidewaysin tutuksi tekemän Virginia Madsenin lempeyden varaan rakentuva elokuva on omituisella tavalla tyynen ajelehtiva. Hollywoodin vannottamia konflikteja ei tarinassa ole tai ne ratkeavat vaivattomasti, änkyrä katkeroitunut ukko sulaa helposti ilman dramaattisia käänteitä ja kaikki vain soljuu eteenpäin. Reinerin käsikirjoituksen naiivi ote kostautuu etenkin Madsenin äitihahmon kolmen tyttären epäuskottavassa luonnehtimisessa, mutta välillä se myös toimii. Jopa siinä määrin, että elokuvan romanttisin kohtaus koskettaa oikeasti.

Men in Black 3 (2012) ***½

Täysin epäonnistuneen jatko-osan jälkeen suhtauduin hyvin skeptisesti Tommy Lee Jonesin ja Will Smithin tähdittämään koomisen avaruusolentosaagan kolmanteen tulemiseen. Mahdollisesti juuri siksi katsomiskokemus oli erittäin positiivinen, sillä elokuva nousee tasoltaan muistikuvieni mukaan alkuperäisen elokuvan rinnalle. Aikamatkustelu toimii kokonaisuudessa kivasti, eikä se jää pelkäksi kikkakolmoseksi, vaan ratkaisulle on, vaikkakin varsin primitiiviset, yhtä kaikki hahmonrakennukselliset perusteet, mikä on tällaisessa temmellyksessä iloinen yllätys. Josh Brolin tekee loistosuorituksen nuorena Jonesina, eikä käsikirjoitusongelmista kärsineen tuotannon lopputuloksessa ole yhtään niin vakavia ongelmia kuin vaikkapa kesän toisessa blockbusterissa, Prometheuksessa.

Extremely Loud and Incredibly Close (2011) ***

Syyskuun 11. päivän terroriteoilla on rahastettu jo kymmenen vuotta. Tällä kertaa asialla on Tom Hanksin ja Sandra Bullockin nimillä varustettu draama, joka virkistävästi tarttuu Aspergerin syndroomaan päin kallellaan olevan pojan näkökulmaan ”pahimman päivän” jättämien haavojen nuoleskelussa. Isänsä pojalle kaikella on tarkoituksensa ja poika kehittää monimutkaisen palapelin ratkaistakseen isän tavaroiden joukosta löytyvän selittämättömän avaimen arvoituksen. Tavallista mielenkiintoisempi päähenkilö on autismin häivähdyksestä huolimatta varsin harmiton tapaus ja elokuva melko tyypillistä Hollywoodia.

Tästä syystä monien jenkkikriitikkojen taipumus teilata elokuva tylyn ja kylmäkiskoisen päähenkilön takia lähinnä huvittaa. ”Samaistumispinta jää ohueksi.” Saisivat astua joskus toimistoistaan ulos ja ottaa selvää, millaisia ihmisiä maailmassa onkaan. Tyhmintä elokuvassa on se, että pari kohtausta heittävät tähtinimet loistavat krediiteissä. Ensimmäisinä tulisi mainita elokuvan varsinainen pääpari, 15-vuotias Thomas Horn ja jo 83-vuotias Max von Sydow, joka tyylittelee puhekyvyttömän vanhuksen roolissa.