Author Archives

by

Close Encounters of the Third Kind (1977) ***½

Stanley Kubrickin 2001: A Space Odyssey (1968) ja A Clockwork Orange (1971) näyttivät, mihin science fiction -genre parhaimmillaan pystyy. Niiden ylittäminen ei tähän päivään saakka ole onnistunut. Ylipäätään varteenotettavia kilpailijoita alkoi putkahdella Tarkovskin Solarista (1972) lukuunottamatta oikeastaan vasta 1970-luvun lopulla. Ridley Scottin mestariteosta Alien (1979) ja Tarkovskin samana vuonna valmistunutta unenomaista Stalkeria edelsi hyvien kaverusten mittelö, kun Steven Spielberg ja George Lucas julkaisivat tieteiselokuvansa vuonna 1977.

Spielberg oli pari vuotta aiemmin lyönyt läpi hienolla Jaws-leffallaan ja pääsi nyt tuomaan lapsuutensa haaveen valkokankaalle. Ikiaikainen pohdiskelun aihe – olemmeko yksin – saa eeppiset mittasuhteet, kun mystisiä ufohavaintoja alkaa sadella Mongoliaa myöten, vaikka olentojen valituksi paikaksi lopulta osoittautuukin kotoinen Wyoming. Päähenkilöksi löytyy Richard Dreyfussin hieman turhan vimmaisesti tulkitsema perheenisä Roy Neary, joka ufot kohdatessaan kohtalotoveriensa tavoin pimahtaa täysin ja alkaa nähdä kaikkialla merkkejä mystisestä vuorimuodostelmasta, joka on jostain syystä tavattoman merkityksellinen.

Elokuvan voi nähdä vertauskuvaksi ihmisen kyltymättömästä tiedonjanosta ja kamppailusta jotain tuntematonta vastaan. Sinänsä kiehtovan perhedraaman käsittely (Teri Garr tekee upeaa työtä vaimon roolissa) jää melko pintapuoliseksi ufojen viedessä Nearyn kaiken huomion. Sen jälkeen kun muu perhe vetää hänen toiminnastaan omat johtopäätöksensä ja nostaa kytkintä, ei heistä kuulla enää mitään. Toisaalla pienen poikansa muukalaisille menettänyt yksinhuoltajaäiti lähtee Nearyn kanssa matkalle kohti yhteistä päämäärää ja vaihdetaanpa perillä itsetarkoituksellinen suukkokin. Epäjohdonmukaisia käänteitä ja epäuskottavia yksityiskohtia sisältävä elokuvan puolimatka on sen ongelmallisin osuus. Spielberg saa loksautettua palaset kohdalleen vasta lopussa, kun kolmannen asteen kohtaamisen aika on koittanut. Erikoistehosteita voi vain ihailla: ne vakuuttavat yhä, vaikka ensi-illasta on vierähtänyt jo 36 vuotta.

Spielberg yrittää pitkään tasapainotella objektiivisen ja subjektiivisen kerronnan välimaastossa onnistumatta kummassakaan kovin hyvin. Lucas suoriutuu Star Warsissa samasta tehtävästä paremmin, ehkä siksi että hän luottaa enemmän hahmoihinsa; painopiste kääntyy subjektiivisen puolelle. En tällä tarkoita, että objektiivinen linjanveto olisi lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Esimerkiksi Ridley Scottin Alienissa on nimenomaan valittu hyvinkin tieteellinen ja objektiivinen lähestymistapa, eikä subjektiivisuuteen hypätä ennen loppua. Spielbergin ongelma on siinä, että hän jää kahden vaiheille.

Suuressa finaalissa päätös vihdoin tehdään ja objektiivisuus lyö läpi. Tämän jälkeen elokuvan viimeiset puoli tuntia ovat upeaa katsottavaa.

Close Encountersin merkittävin ansio on aikoinaan vallankumouksellinen ja nykyäänkin harvinainen teoria siitä mahdollisuudesta, että avaruusoliot olisivat rauhanomaisia. Saman ajatuksen Spielberg piti mielessään, kun hän lähti tekemään E.T. the Extra-Terrestrialia. Siinä Spielberg painotti voimakkaasti subjektiivisen puolelle ja kuinka ollakaan, elokuvasta tuli parempi.

by

Iron Man 3 (2013) **½

Marvel-nimisen rahantekokoneiston seuraava tuotos naurettavan taalakasan käärineen Avengers-fiaskon jälkeen on paluu sankarikatraan mielenkiintoisimman hahmon eli Tony Starkin pariin. Rautamiehen kolmas tuleminen ei kuitenkaan ole kummoinen tapaus. Päämäärätön haahuilu, päähenkilön itsevarman perusluonteen ylilyönnit ja parit kammottavat juonen epäloogisuudet häirinnevät ainakin sellaista katsojaa, joka erehtyy ajattelemaan näkemäänsä. Siinä missä ensimmäisessä osassa Stark rakentaa erehdyksien kautta vähitellen huikeaa metalliunivormuaan, kolmanteen osaan tultaessa millään tällaisella ei ole enää merkitystä. Rautapuvun palaset iskeytyvät tahdon voimalla Starkin päälle silloin kun tarvetta on ja käsikirjoituksen kustakin kohtauksesta riippuen joko kestävät mitä vain tai hajoavat metallisilpuksi pienimmästäkin töytäisystä. Minkäänlaisia sääntöjä ei ole, joten kaikki valkokankaalla tapahtuva toiminta on lopulta samantekevää.

On sääli, että elokuvaa on tehty toiminta ja efektit edellä, sillä toisaalta uusi tekijä Shane Black pitää päähenkilöään määrätietoisesti ulkona asustaan, eikä anna tämän ratkoa kaikkia ongelmia, jolloin ylpeä mies joutuu myöntämään tarvitsevansa apua. Se on luonnollisesti mielenkiintoista. Starkin antisankaruus viedään niin pitkälle, että viimeisen naulan lyöminen voittamattomalta tuntuvan vihollisen arkkuun jää muille. Paniikkikohtauksista, riittämättömyyden tunteesta ja alakulosta kärsivä päähenkilö jää kuitenkin pintapuoliseksi hahmoksi, sillä näihin seikkoihin ei malteta syventyä niin, että kyse olisi hahmon jatkuvasta olotilasta, jolloin kokonaisuus tuntuisi uskottavammalta. Aivan kuten univormun kestävyyden ailahtelu, myös nämä vaivat tuntuvat iskevän päälle lähinnä silloin kun se kohtaukseen sopii.

Ben Kingsley tekee elokuvassa loistavan, itselleen epätyypillisen pahisroolin. Elokuvan toisena pahiksena nähtävä Guy Pearce ei ole mestarillisen Mementon jälkeen enää valitettavasti yltänyt samalle tasolle.

by

Before Sunset (2004) ****½

Yhdeksän vuotta auringonnousun jälkeen Jesse ja Celine kohtaavat uudelleen. Yhdeksän vuotta on, herkullista kyllä, vierähtänyt myös elokuvan ulkopuolella, näyttelijöiden Ethan Hawken ja Julie Delpyn elämässä. Tällä kertaa he istahtivat ohjaaja Linklaterin seuraksi kirjoituspöydän ääreen ja pitivät yhdessä tuumin huolta siitä, että keskusteluvetoisen tunnelmoinnin jatko-osa nousee edeltäjänsä huimaavalle tasolle.

Aika näkyy kaikessa. Nuoripari on ylittänyt kolmenkymmenen, elämään on tullut velvollisuuksia ja hankaluuksia, jotkin portit ovat jo sulkeutuneet. Elämä näyttää kyynisemmältä ja harmaammalta, maailma kovemmalta. Samalla pinnalle pulpahtaa ymmärrys siitä, kuinka harvinaista on löytää toinen ihminen, jonka kanssa voi tuntea sielujen sympatiaa syvällisellä tasolla.

Romantiikan näyttämönä on Wienin sijaan klassinen Pariisi, johon Jesse saapuu julkaisukiertueensa päätteeksi. Hän on kirjoittanut ensimmäisen kohtaamisen tapahtumista kirjan, jonka Celine on lukenut. Kirjan unelmien tyttö saapuu kuin saapuukin kirjailijatapaamiseen ja vaikka Jessen pitäisi jatkaa kirjakaupasta lentokentälle palatakseen kotiin Yhdysvaltoihin, kyllä pienelle juttelutuokiolle lähikahvilassa on aikaa. Tai vähän kauempanakin sijaitsevassa kahvilassa, jos se nyt sattuu Celinen mielestä olemaan hyvä.

Dialogi on saavuttanut edellisosaan nähden lisää kypsyyttä ja se on siksi kiinnostavampaa, mutta toisaalta elokuva nojaa ehkä aavistuksen enemmän sen varaan. Todella pitkät yhtenäiset otot ilman leikkauksia ja niiden ajan ehtymättömänä lähteenä poriseva puhe ovat suurenmoista seurattavaa. Iän myötä panokset ovat aiempaa korkeammat ja ilmassa leijuva todellisen irtioton mahdollisuus paljon peruuttamattomampi temppu kuin se olisi ollut parikymppisenä. Muiden yli nousee lopulta kysymys siitä, ovatko he puolihuolimattomilla ratkaisuillaan menettäneet potentiaalisesti hienon yhteisen elämän, joka heille saattoi olla kohtalona kirjoitettu.

Nuoruuden mystiikka ja yön lempeys ovat jääneet taa, auringon laskiessa ollaan vanhennuttu ja viisastuttu. Molemmat ovat loistavia elokuvia ja lienee makuasia, kumpaa pitää parempana. Ensimmäisen herkkä pohdiskelu mahdollisen öisen rakastelun mukanaan tuomista emotionaalisista ongelmista ja katsojalle ilmaan heitetty kysymys siitä, mitä aamuyön viimeisinä tunteina tapahtui, saa nyt (kylläkin hienon käsittelyn jälkeen) brutaalin yksioikoisen vastauksen. Vaikka itse täytin jo 30, pidän yhä enemmän kysymyksistä.

by

Before Sunrise (1995) ****½

Antiikin Kreikan merkittävimpiin filosofeihin lukeutuvalla Platonilla oli tapana purkaa ajatuksiaan pergamentille kaunokirjallisessa muodossa. Hänen teksteissään esiintyy usein kaksi väittelijää – toisena hahmona pääosin oma opettaja Sokrates – jotka keskustelevat käsiteltävästä aiheesta. Näin syntyvä dialogi on kiehtova ja hedelmällinen, tarinallinen tapa lähestyä tietoteoreettista kirjallisuutta. Dialogin voimaan on mieltynyt myös Richard Linklater. Hän tosin tekee elokuvia.

Before Sunrise on elokuva, jossa kaksi ihmistä löytää toisensa. Se on elokuva nuoruudesta ja naiiviudesta, romantiikasta ja lemmestä, pienistä hetkistä, jotka muodostavat yhden isomman: kokonaisen yön, jonka junassa kohdanneet tyttö ja poika viettävät Wienissä. Yön edetessä aika alkaa enenevässä määrin muistuttaa olemassaolostaan, auringonnousu lähestyy vääjäämättä ja samalla tietoisuus siitä, että sen jälkeen kaikki yhdessä koettu on kaunis muisto vain.

Elokuva on vangittua aikaa, kuten Andrei Tarkovski sanoo, niinpä tämä kaikki kuulostaa ihanteelliselta sapluunalta elokuvalle. Mutta sitten päälle lätkäistään dialogi. Ja sitä riittää. Koko elokuva täyttyy puheesta, keskustelusta, kahdenkeskisistä kirjallisista havainnoista. Kaikki verbalisoidaan. Se on elokuvalle rohkeaa, vaikkakin Linklaterille tyypillistä. Pisimmälle hän vie saman Waking Life -elokuvassaan, joka kokonaisuudessaan rakentuu erilaisten ihmisten dialogien varaan. Mutta verbaliikka sinällään ei ole elokuvallista, sopiiko se siis elokuvaan?

Tähän elokuvaan sopii – erinomaisesti. Before Sunrise tuntuukin huomauttavan ja todistavan, kuinka pieni osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta lopulta rakentuu puheen varaan. Vaikka elokuva tulvii keskustelua – joka siis on hyvin sisältörikasta ja kiinnostavaa jo sellaisenaan – varsinainen sisältö kumpuaa kuitenkin pienistä hymyistä, virnistyksistä ja muista näyttelijäntyöllisistä nyansseista. Elokuvan hienovaraiset tunnelmanvaihtelut syntyvät kaikki näistä fyysisistä elementeistä. Tästä on paljolti kiittäminen elokuvan loistavia luonnenäyttelijöitä Ethan Hawkea ja Julie Delpyä, joiden luontevuus on niin autenttisen ja spontaanin oloista, että tuntuu hullulta ajatella kaiken rakentuvan tarkan käsikirjoituksen varaan. Kyseessä on ehkäpä paras koskaan tehty romanttinen komedia.

by

Deer Hunter, The (1978) ****½

20-vuotinen Vietnamin sota päättyi 1975. Michael Ciminon kolme vuotta myöhemmin valmistunut mestariteos oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka uskalsi näyttää sodan todelliset kasvot ja käsitellä sen seurauksia kriittisesti. Apocalypse Now’n ohella se on eräänlainen amerikkalaisten Vietnamin sodan merkityksiä purkaneiden elokuvien esikuva. Sen jalanjäljissä merkittävät elokuvantekijät laativat seuraavan kymmenen vuoden ajan Platoonista ja Full Metal Jacketista Casualties of Wariin omia tulkintojaan sodasta.

Kolmetuntinen eepos alkaa tilanteesta, jossa Pennsylvaniassa työväenluokan kaupungissa kolme tehdastyöläistä ovat saaneet käskyn lähteä sotaan. Cimino käyttää ensimmäisen kolmanneksen hahmojen perinpohjaiseen esittelyyn – ennen sotaan lähtöä yksi miehistä menee naimisiin. Tämän seremoniallisen prosessin aikana läpikotaisin loistavien näyttelijöiden tulkitsemat tärkeät hahmot ja heidän hienovaraisesti kuvatut keskinäiset suhteensa iskostetaan katsojan tajuntaan.

Äärimmäisen merkitykselliseksi myöhemmin paljastuvassa kohtauksessa kaveriporukan kärkikolmikko kohtaa baarissa sodasta jo palanneen vihreän baretin, jonka ainoat sanat ovat paljonpuhuvat ”Fuck it”. Tylsimyksenä tyypin sivuuttavat poikaparat eivät vielä aavista, mikä heitä odottaa. Pian yhdessä hurjassa hujauksessa katsoja heitetään kotikaupungin hellästä huomasta sodan silmittömän pahuuden keskelle, jossa viattomat sivullisetkin pistetään päiviltä silmiä räpäyttämättä.

Robert De Niron ja Christopher Walkenin huikeaa työtä on upeaa katsella, eikä läpimurtoroolissaan nähtävä, jälkimmäisen paluuta kotona odottava Meryl Streep jää kaksikosta yhtään jälkeen. Elokuvan loppupuolen tavattoman kaunis kauriinmetsästyskohtaus painuu mieleen ja pikkutarkoin havainnoin välitetty kärsimys on käsinkosketeltavaa. Sodan jälkeen pienessä Clairtonin kaupungissa jotain on pysyvästi muuttunut.

Ilman kummempaa politisointia Cimino onnistuu kuvaamaan sodan mielipuolisuutta ja surullisia väkivallan purskahduksia legendaarisella venäläisellä ruletilla, joka toimii hienona vertauskuvana sodan epäinhimilliselle käskytyskulttuurille. Kylmän sodan henki leijailee kaiken yllä – siitä ei jää mitään epäselvyyttä, kun ristiriitaiset päähenkilötkin ovat sattumoisin sukujuuriltaan amerikanvenäläisiä.

Puhkikulunut God bless America -sanonta ei lie koskaan sulkenut sisälleen enemmän merkityksiä kuin tämän elokuvan lopussa.

by

Killing Season (2013) **

Robert De Niron ja John Travoltan ensimmäinen kohtaaminen valkokankaalla on heppoinen kostoelokuva, sodan arpeuttamien miesten mittelö. Appalakkien vuoristoseudulla asuva, De Niron esittämä eversti Benjamin Ford on Bosnian sodassa ja sen jälkeisessä rakkaudessa saamiaan haavoja nuolemaan vetäytynyt erakko. Travolta tulkitsee julmuuksia sodassa tehnyttä serbisotilasta Emil Kovacia, jonka joukkueen De Niro teloitti, sillä serbit olisivat muuten selvinneet teoistaan seurauksitta.

Jotenkin Kovac jäi kuitenkin henkiin. Sen jälkeen hän on parinkymmenen vuoden ajan etsinyt teloittajaansa. Sinä aikana miehen sadistinen luonne ei ole kadonnut minnekään, niinpä Fordin vihdoin löydyttyä saa Kovac ystävällisen lähestymisen jälkeen houkuteltua Fordin seurakseen metsälle ja vasta siellä miehen aikeet alkavat paljastua pahaa-aavistamattomalle everstille. Metsästys alkakoon.

Pian käy ilmi, että sadismi ja kiduttaminen ovatkin molemminpuolisia taipumuksia, eikä kahden miehen välinen sota johda muuhun kuin molempien osapuolten telomiseen, eikä kumpikaan lopulta ansaitse voittoa sen enempää kuin toinenkaan. Tätä kautta elokuva pyrkii käsittelemään laajemmin sotaa ilmiönä. Kommentaari jää vaatimattomaksi ja johtopäätökset ovat loppuunkaluttuja ja huonossa mielessä yleistettyjä. Vaikka on positiivista, että taustalla on amerikkalaisen elokuvan hieman harvemmin käsittelemä Bosnian sota, valinta näkyy lopputuloksessa lähinnä siinä, että Travolta puhuu englantia vahvalla aksentilla. Serbiläisyys ei esimerkiksi estä häntä osaamasta ulkoa Johnny Cashin kappaleen sanoja.

De Niro on luonnollisesti yhä laatunäyttelijä, mutta elokuvan pannukakkumaisuus ei anna hänelle mahdollisuuksia sellaiseen hienovaraisuuteen, jossa näyttelijä tavallisesti on omimmillaan. Hänen mukanaolonsa sodan jälkipuintia näennäisesti käsittelevässä elokuvassa ja viimeistään metsätyskohtaus hirven kanssa tuovat mieleen legendaarisen The Deer Hunterin, jonka rinnalla tämä elokuva on kaikin puolin onneton viritelmä. Herätti se kuitenkin halun katsoa tuo oikea sotaelokuva seuraavaksi.

Jos Bosnian sota nimenomaisesti kiinnostaa, amerikkalaiset tekeleet kannattaa unohtaa ja katsoa niiden sijaan loistava bosnialainen No Man’s Land.

by

Wreck-It Ralph (2012) **½

Wreck-It Ralph on yksinäinen, vanhassa klassikkopelissä paikkoja tohjoksi tamppaava pahis, jota muut pelin hahmot halveksuvat myös pelihallin suljettua ovensa eli ”virka-ajan ulkopuolella”. Ralph käy purkamassa tuntojaan pelihallin pahishahmojen vertaistukiryhmässä. Hän haluaisi olla hyvis, joten lähtee muihin peleihin toteuttamaan unelmaansa. Ja siitäkös sotku syntyy.

Ilmeisesti vanhojen videopelien kunnianosoitukseksi tarkoitetussa animaatioelokuvassa on kummallista väliinputoajan vikaa. Se on yhtäältä perusvarmaa pikkuväelle suunnattua naiivia Disney-kamaa, toisaalta se tavoittelee pelinostalgiaherutuksellaan 80-luvulla nuoruuttaan viettäneitä. Kumpaankaan tasoon ei kuitenkaan panosteta toden teolla: peleihin sinänsä liittyvä huumori jää vähemmälle ja vitsit ovat yleisempää poliisit & donitsit -tasoa. Potentiaalia olisi ollut paljon parempaankin. Kompastuskivenä saattaa olla liiallinen jokaiselle jotakin -ajattelu.

Animaatio on tietenkin nykystandardien mukaisesti teknistä huippuluokkaa, kaunista ja viimeisteltyä. Se tarjoaa katsojille huikeita näkymiä ja vauhdikkaita tilanteita, joissa saa pitää hatustaan kiinni. Lopun autohurjastelusta tulee vähän mieleen kehnon Star Wars: Episode I:n rakettirekikisa. Mielenkiintoisesta alkuasetelmasta huolimatta elokuvan jatkuessa suunta kuitenkin hukkuu, paketti uhkaa levitä kasaan ja loppuun pyritään läiskäisemään puolivillaista moneen kertaan kuultua elämänopetusta. Lopputulos on makea kuin elokuvan päänäyttämönä toimiva Sugar Rush -peli, mutta sisällössä on toimintahäiriöitä.

by

Spring Breakers (2012) ***½

Suomalaisen hiihtoloman amerikkalaisvastinetta kutsutaan kevättauoksi, jolloin järkyttävä määrä opiskelijoita suuntaa yliopistokaupungeistaan alkoholin ja huumeiden värittämiin vähäpukeisiin kreisibailuihin. Ensivaikutelmaltaan Harmony Korinen Spring Breakers on neljän varattoman opiskelijatytön paljaalla pinnalla valeltu happomatka. Floridan huumaa saksitaan sikin sokin ristiin tyttöjen taustatarinan ja perillä tavatun roskagangsteri Alienin (James Franco) kohtausten kanssa. Tarkempi paneutuminen kuitenkin paljastaa, että elokuva on paitsi hienosti kuvattu, myös tavanomaisesta jatkuvuusleikkauksesta luopuminen tekee sille oikein hyvää. Eikä siinä vielä kaikki: elokuvalla on myös sanottavaa.

Kuvissa taajaan vilisevät kosteat bileet ovat suhteellisen kaukana siitä, mitä itse koen hauskanpidoksi, eikä niillä kyllästetty elokuva ollut lähtökohtaisesti mieluista katsottavaa. Korinelle tämä on tarkoituksellista ja hän pitää huolta siitä, ettei leffa ole yksinomaan nautinnollista muillekaan. Siinä missä pomppivat maitorauhaset naulitsevat teinipojat penkkeihinsä, on meininki aivottomuudessaan, ronskiudessaan ja törkeydessään ongelmallista purtavaa heillekin. ”Kattokaa mun paskaa, kattokaa tätä kaikkea”, hehkuttaa Alien ja tytöt ihailevat huumediilerin tavaroita ja aseita sydän syrjällään. Kulutusyhteiskunnan varjopuoli – henkinen tyhjyys – loistaa kohtauksessa kirkkaana.

Elokuva ei moralisoi rajua linjaansa vaan tiputtaa herkemmät pois pelistä, niinpä menon yltyessä tyttöporukka pienenee. IMDb:n kävijäarvostelujen perusteella leikin jättää helposti kesken moni katsojakin. Parhaimmillaan täydellistä hedonismia ja kaikkimullehetinyt-sukupolvea brutaalisti ironisoiva elokuva saavuttaa kuitenkin jotain siitä, mitä tytöt voiceoverina kuultavina puheluina vanhemmilleen selittävät: kasvua ihmisenä, herätystä todellisuuteen, olennaisen sisäistämistä.

Hahmojen puheluiksi naamioidut yksinkertaiset monologit ja konventionaalisista rajoitteista vapaa kuvakerronta tuo myös mieleen yhden suurista. Elokuvan vertailu Terrence Malickin teosten kanssa ei lopulta ole kovinkaan kaukaa haettua. Korine tuntuu tosin vähän naureskelevan tällekin viittaukselleen.

by

Phantom (2013) ***

On vaikeaa lähteä arvostelemaan sukellusvene-elokuvaa, kun en ole aiemmin nähnyt yhtäkään genren kuuluisista edustajista (esim. Das Boot, The Hunt for Red October, K-19: The Widowmaker), but here goes.

Useimpien kriitikoiden lyttäämä Phantom on Ed Harrisin, David Duchovnyn ja William Fichtnerin tähdittämä sukellusvene-elokuva ja pääasiassa positiivinen yllätys. Vanhanaikainen, b-elokuvan henkinen kylmän sodan jännäri on tuore tuulahdus nopeatempoisen ja pinnallisen äksönin aikakaudella. Tuntuu myös suoranaiselta ihmeeltä, että sukellusveneen miehistöön ei kuulu yhtään idioottihahmoa, joita nykyään tungetaan väkipakolla jokaiseen pläjäykseen, varsinkin jos kyse on blockbusterista. Ilmeisesti studiopomot haluavat tällä varmistaa, että yksinkertaisempikin jenkkiyleisö löytää samaistumisen kohteita. Mutta nyt studiopomot eivät ole olleet päättämässä.

Phantom on tiivis ja hallittu pienen budjetin ja rajatun tilan elokuva, jossa Ed Harris tekee eläköityvänä neuvostoliittolaiskapteenina toisen hienoista viimeaikaisista suorituksistaan (toinen on John McBainin rooli myös vastikään katsomassani Game Changessa). Kapteeni joutuu Fichtnerin esittämän yliperämiehen (ja tulevan seuraajansa) kanssa tiukkaan tilanteeseen, kun viimeiselle komennukselle astuu mukaan pientä eliittiryhmää johtava KGB-agentti (Duchovny), joka ainoana tietää vanhan sukellusveneen viimeisen matkan todellisen tarkoituksen.

Vanhanaikaisuudella on toki kääntöpuolensa. Elokuvan käänteet ovat ennalta-arvattavia, rytmityksessä on ongelmia ja hahmot jäävät pitkälti ohuiksi pelinappuloiksi. Sotaelokuville tämä on toisaalta tyypillistä, kun kokonaiset rykmentit ovat usein vain pisteitä ja nuolia kartalla. Kenties merkittävin elokuvan herättämä kysymys onkin tuo moneen kertaan kuultu, mutta aina yhtä tarpeellinen: onko yhdellä miehellä merkitystä sodan lopputuloksen kannalta?

Phantomissa on jotain lämmintä ja sydämellistä pinnan alla sen perustason kömpelyyksistä ja kliseistä huolimatta. Mielenkiintoisesti tuo lämpö tuntuu jotenkin palautuvan sukellusveneen vanhan terminologian autenttisuuden tuntuun ja tekijöiden kärsivällisyyteen panostaa näihin yksityiskohtiin. Se tuo pakettiin tarvittavaa realismia. Elokuvan harrastamaa pieteettiä tämän suhteen voi verrata jopa Alienin asiallisuuteen.

by

To the Wonder (2012) ***½

Loisteliaan Days of Heavenin jälkeen Terrence Malick kohtasi Pariisissa naisen ja vetäytyi 20 vuodeksi elokuvanteosta. Avioliittoon johtanut suhde päättyi 1998, jolloin myös The Thin Red Line julkaistiin. To the Wonder käsittelee Malickin omalla poeettisen fiktion kielellä tuon suhteen vaiheita keskittyen hetkiin, tunnelmiin, palasiin aikaa. Siis kaikkeen siihen, mitä elokuva taidemuotona parhaiten kykenee välittämään. Malick risteilee tunteiden ja tilanteiden viidakossa jatkuvasti jalat ilmassa liihotellen. Hän etenee oman sumean logiikkansa mukaan kuvaten sitä ja leikaten siitä, mikä oikealta milloinkin tuntuu, konventioista ja traditioista piittaamatta. Lopputulos on upeaa katseltavaa ja kuunneltavaa, mutta Malickin aiempiin mestariteoksiin verrattuna se jättää silti paikoin kylmäksi.

Pitkistä tauoista elokuviensa välillä tunnettu Malick on nyt julkaissut kaksi omaelämäkerrallista elokuvaa peräkkäisinä vuosina. The Tree of Lifen vahva sisältö puolustaa ohjaajan lyyristä näkemystä viimeiseen asti, mutta To the Wonderin romanssin jokseenkin stereotyyppisten vaiheiden kuvaus jää lopulta melko ohueksi. Ben Affleck esittää periaatteessa Malickia itseään, mutta rooli on yllättäen aivan mitätön ja suuri osa hänen kohtauksistaan jätettiinkin elokuvasta pois. Elokuvantekoon osallistui hänen lisäkseen kokonainen rypäs Hollywoodin niminäyttelijöitä, joiden panos niin ikään päätyi leikkaushuoneen lattialle. Sille voi olla vahvat perusteensa, mutta jo ennen kuin tutustuin tuotannollisiin taustoihin, minusta tuntui, että kokonaisuudessa on jotain väärällä tavalla harkitsematonta ja luonnosmaista, ikään kuin elokuva olisi päästetty eteenpäin keskeneräisenä, ajattelematta asioita loppuun.

Parasta To the Wonderissa on ehkä sen inhimillinen kärsivällisyyden ulottuvuus, jolle kerrasta poikki -elokuvasuhteissa ei yleensä anneta mahdollisuutta: jo kertaalleen miehensä luota lähtenyt pariisilaisnainen Marina palaa Oklahomaan uudelleen rakkautensa perässä. Päätös on täysin linjassa naisen intiimin mutta naiivin persoonallisuuden kanssa ja ihanasti ristiriidassa suhteessa tämän omiin tarpeisiin, joista ystävä Oklahoman kaduilla yrittää muistuttaa: ”sinun pitää olla vapaa”. Malickin hovikuvaaja Emmanuel Lubezkin tarkka silmä kulkee täysin Marinan tahdissa ja syventyy hahmoon antaumuksella. Kaikki muu jää hänen varjoonsa, mikä kertoo omaa tarinaansa. Malickin nykyisen vaimon verrokki vain piipahtaa paikalla elokuvan puolivälissä.

Uskonnollisuus on ollut enemmän tai vähemmän läsnä Malickin aiemmissakin elokuvissa, mutta tässä se tunkeutuu läpi enemmän kuin ennen. Javier Bardemin esittämän papin usko on koetuksella, mutta tuon tuosta yläilmoihin kurkottelevat hahmot ja kirkon seinien lasimaalauksia lämmittävä Jumalan valo kääntyvät ylimaallisten monologien kuljettamina itseään vastaan pateettiseksi hapatukseksi vailla perusteita.

Ehkä siihen on syynsä, miksi ohjaajan elokuvat ovat yleensä vaatineet useamman vuoden kypsyttelytahdin. Eikä tahti ole laantumassa, päinvastoin: lähivuosille on ilmoitettu jo kolme uutta Malickin elokuvaa. Toivon kovasti, että tähti ei ole hiipumassa, sillä Terrence Malick on ehdottomasti yksi merkittävimmistä nykyohjaajista.