Vuoden 1958 tieteisklassikon, The Flyn, nerokas alku tuo jotenkin mieleen Stanley Kubrickin muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen Lolitan. Myös se lähtee liikkeelle lopusta, jossa tehdään murha. Syyllinen on sinut teon tunnustamisen kanssa molemmissa elokuvissa. Kun Kärpäsessä rikosta on jonkin aikaa tutkittu, myöntyy tunnustanut leskirouva kertomaan edesmenneen miehensä veljelle tapauksen taustat. Muutamaa viikkoa aiemmin teleporttilaitetta pitkään salassa suunnittellut tiedemies on esitellyt innoissaan vaimolleen uuden keksintönsä. Kun vaimo myöhemmin saapuu kellarilabran ovelle, viestittääkin mies oven läpi, että jokin on mennyt pahasti pieleen…

Elokuvassa jätetään paljon kiehtovia tapahtumia näyttämättä ja niihin viitataan vain dialogissa jälkikäteen. Jännite rakentuu tällä tavoin mielenkiintoisesti, vaikkakin varsin epäelokuvallisesti kirjallisista lähtökohdista. Ratkaisu on perusteltu sikäli, että vaimon näkökulma pidetään koko ajan keskiössä. Siksi on hieman harmillista, että hahmona hän on hyvin yksiulotteinen. Elokuvan karmaiseva loppu on varsinkin aikoinaan ollut traumaattinen kokemus monille, ja kyllä se mieleen jäi minullakin, kun elokuvan ensimmäisen kerran teini-ikäisenä näin. Kärpäslookki on aikalaistyöksi hämmästyttävän onnistunut ja se kauhistuttaa vielä tänäkin päivänä. Vetoketju-kingkongista ei voi puhua samana päivänä.

Ötökän uusi tuleminen 1980-luvulla oli apulaistuottaja Kip Ohmanin idea ja käsikirjoittajaksi värvättiin Charles Edward Pogue. Hän lähti rakentamaan uutta elokuvaa vuoden 1958 tekstin pohjalta, mutta ei ollut kiinnostunut alkuperäisen elokuvan välittömästä muodonmuutoksesta. Hänen versiossaan miehen ja kärpäsen yhdistymisestä tuli asteittain etenevä prosessi. Kun ohjaajaksi lopulta haluttiin David Cronenberg, hän suostui projektiin vain sillä edellytyksellä, että sai kynäillä tekstin vielä kertaalleen uusiksi. Cronenbergin käsikirjoituksen myötä irtiotto alkuperäismateriaalista voimistui siinä määrin, että remakejen valtaisassa joukossa tämä elokuva puolustaa hienosti paikkaansa itsenäisenä teoksena.

Jeff Goldblum tulkitsee vimmaisesti omissa oloissaan viihtyvää, tehokasta ja kaiken epäoleellisen ykskantaan sivuuttavaa neroa nimeltä Seth Brundle. Kyseessä on näyttelijän uran paras rooli ja tavattoman kiinnostava hahmo – paljon kiinnostavampi, kuin alkuperäiselokuvan laboratorioonsa viikkokausiksi kerrallaan sulkeutunut perheenisä, jonka silti onnellinen avioliitto oli mahdollinen yhtälö vain 1950-luvulla (hahmoja ei tietenkään voi verrata suoraan, koska alkuperäiselokuvan päähenkilö on tiedemiehen sijaan tämän vaimo). Omalaatuiseen ja upeavartaloiseen Brundleen rakastuu Geena Davisin esittämä toimittaja, jolle tiedemies myöntää yksinoikeuden seurata hänen projektiaan, jonka on määrä mullistaa maailmaa. Cronenberg käyttää Dead Ringersin tavoin tässäkin päähenkilön taipuvuutta mustasukkaisuuteen elokuvan toimeenpanevana voimana. Ohjaajan hoviin kuuluva, julmetusti suuria elokuvia säveltänyt Howard Shore pääsee irroittelemaan ja tekee yhden voimakkaimmista töistään.

Cronenbergin taidokkaassa kauhuvisiossa ei ole juuri huomautettavaa. Asiaankuuluva inhorealistinen gore tuo mukaan oman iljettävän tasonsa, mutta hienoa on, että kammottavan fyysisen kehitysprosessin rinnalla kulkee säntillisesti hahmon henkinen puoli, pirstaloituen taantuva minuus. Ratkaisevan teleporttimatkan jälkeen toimittaja alkaa huomata muutoksia ennen kaikkea Brundlen luonteessa, eivätkä miehen uudet puolet ole tyhjästä temmattuja, vaan korostettuja, kontrastisempia versioita elokuvan alkupuolella esitellyistä orastavista luonteenpiirteistä.

Tällaisessa elokuvassa on suuri riski langeta päättömään mässäilyyn, mutta niin laadukkaille tieteiselokuville ominaisesta analyyttisyydestä kuin tiedemiehen inhimillisyyden rippeistäkin pidetään loppuun asti kiinni. Siksi elokuva onnistuu, kouraisee ja koskettaa.

Jeremy Ironsin virtuoosimaisen kaksoisroolin varaan rakentuva Dead Ringers on David Cronenbergin hieno, tositapahtumiin löyhästi perustuva trilleri identtisten gynekologiveljesten noususta ja tuhosta. Tyylikkäästi kuvattua, Howard Shoren taidokkaalla taustoituksella ladattua synkkää kuvaelmaa voi hyvällä syyllä kutsua myös psykologiseksi kauhuksi.

Poikkeuksellisen oivallinen suomenkielinen nimi Erottamattomat välittää monitasoisesti jutun jujun. Läpi elämänsä kuin paita ja peppu kulkeneet, naisseikkailuja myöten kaiken jakaneet Mantlen veljekset ovat kuin sielusta yhdistyneet siamilaiset kaksoset. Kaikki sujuu kuin ennenkin, kunnes eräänä päivänä kaupunkiin saapuu näyttelijätär (myös loistava Geneviève Bujold), joka yllättäen löytää tiensä veljeksistä aremman sydämeen ja jättää sinne jäljen, jota ei noin vain pois pyyhitä. ”Am I really that different?” joutuu charmantti, ulospäinsuuntautunut isoveli lopulta kysymään, kun nainen halveksuu tämän huonoa vaikutusta rakastettuunsa. On huimaa seurattavaa, kuinka Ironsin vivahteikkuus ja mitättömän oloisilla, mutta ratkaisevan tärkeillä detaljeilla kyllästetyt henkilöhahmot sulautuvat yhteen ja ovat silti samaan aikaan kuin yö ja päivä. Kertakaikkisen mestarillista.

Rakkaus kolmanteen osapuoleen ja pyrkimys taipua kahteen suuntaan repii vähitellen kaiken riekaleiksi ja tuntuu siltä, että tiiviiden ihmissuhteiden kaikki ikävimmät tunteet mustasukkaisuudesta vihaan marssitetaan estradille. Väistämättömän tragedian lukuisista alhoista ajaudutaan jatkuvasti yhä syvempiin vesiin, eikä rakoilevan mielenterveyden ylläpitämisessä auta toinen naisen esittelemä elementti, huumausaineet, joita varten gynekologin on helppo kirjoittaa reseptejä. Elokuvan mieletön loppujakso on piste i:n päälle.

Jos 70-vuotiaan Michael Haneken ja hieman nuoremman suosikkiohjaajani David Lynchin elokuvien välillä ei ole aiemmin nähnyt yhtäläisyyksiä, nyt niitä viimeistään näkee. Molemmille ohjaajille ominaista on sisällyttää elokuviinsa ilmassa leijailevaa outoa tunnelmaa, leikkiä odottamisella ja räjäyttää paletti äärimmäisellä väkivallan purskahduksella. Nyt Haneke on antanut tilaa myös unille, illuusioille ja entistäkin laajemmalle tulkinnanvapauden kirjolle. Jokin tuntuma tässä kokonaisuudessa muistuttaa jopa kaikkien aikojen suosikkielokuvastani, Mulholland Drivesta. Vaikka Amour on yhä oppikirjamaista hanekea, tyyli tuntuu ottaneen uusia askeleita kohti Lynchiä. En pistä hanttiin.

Samanaikaisesti kaunis ja karmaiseva elokuva vanhuudesta käsittelee hapertumisen, voipumisen, nääntymisen ja kuoleman väistämättömyyttä, voimattomuutta sen järkähtämättömyyden edessä. Paljon puhuva nimi on perusteltu, sillä tuon maagisen käsitteen ympärille kaikki rakentuu. Elokuva käsittelee eutanasiaa, hipoo tuonpuoleista, käy rajalla ja ehkä vähän ylikin. Se näpäyttää tai rohkaisee taikauskoisia, tarjoaa näkyjä tulevasta tai menneestä. Monin paikoin kaikki on ihanasti katsojasta kiinni. Näyttelijät tekevät huikeaa työtä ja käy kiistämättömäksi, että erään amerikkalaisen gaalan palkinnoista varsinkin naispääosa luovutettiin hyvinkin väärään osoitteeseen.

Liikutuin, mutta en silti saanut tunteen tasolla aivan kiinni siitä kädestä, jonka elokuva minulle ojensi. Aihe on minulle ehkä kuitenkin (onneksi?) vielä sillä tavalla etäinen, vaikka 100-vuotias mummini hiljattain siirtyikin ajasta iäisyyteen. Tämä, kuten monet muutkin lähipiirissä kokemani kuolemantapaukset, ovat olleet lähinnä yksipuolisia siirtymiä. Amourissa kyse on jostain muusta: kahden ihmisen välisestä syvästä suhteesta, joka vähä vähältä pakotetaan loppumaan. Elokuva enimmäkseen hyvin hienovaraisesti ja paikoin tarpeellisen painokkaastikin erittelee kaikkea, mitä siihen prosessiin kuuluu. Uskon, että arvostukseni tätä hienoa teosta kohtaan tulee vain kasvamaan vuosien varrella.

Looperin nähtyäni halusin palata ajassa hieman taaksepäin ja löytää kovasti peräänkuuluttamaani älykästä sci-fiä. Hyllystä löytyikin Steven Spielbergin Minority Report, jo 11 vuoden takainen elokuva, jonka jälkeen hän ei ole parempaa tehnyt.

Suuren tieteiskirjailijan, Philip K. Dickin novelliin perustuva elokuva keskittyy ennen kaikkea pohtimaan ajatuksen ja teon välistä eroa. Tom Cruisen näyttelemä John Anderton johtaa poliisiyksikköä, joka estää henkirikokset ennen kuin ne ehtivät tapahtua. Geenimanipulaation aiheuttaman mutaation tuloksena kolme ”näkijää” kokevat ennepainajaisina tulevat murhat ja tapot ja kokeiluvaiheessa oleva järjestelmä tallentaa unet futuristiseen tietokonepäätteeseen, jota kontrolloidaan kapellimestarin ottein. Henkirikosten määrä on pyöristynyt nollaan ja systeemi toimii aukottomasti, kunnes kaikki muuttuu: näkijät ilmoittavatkin tulevaksi tappajaksi itsensä John Andertonin.

Harvinaisen kiehtova ajatusleikki riittäisi jo yksin elokuvan aiheeksi, mutta sen ympärille Spielberg rakentaa vakuuttavan yksityiskohtaisen ja siksi uskottavan maailman, jossa riittää ihmeteltävää useammallekin katselukerralle. Kokonaisuus ei pelkisty utopian esittelyksi, vaan kertoo paljon kaikesta siitä, mitä tähän tulevaisuusvisioon kuuluu. Elokuvan valvontayhteiskunnan monet ennusmerkit ovat jo tosielämässä nähtävissä, kun kännykkämme kertovat koko ajan operaattoreille sijaintimme, rahankäyttömme painottuu pankki- ja luottokortteihin ja Google pitää kirjaa siitä, mistä olemme kiinnostuneita. Jos jotain yksityisyyttä vielä jää, sen paljastamme itse Facebookissa. Loputtoman kaukana ei siis olla Minority Reportin maailmasta, jossa automaattiset kamerat rekisteröivät silmämunat ja tunnistavat sekunnin murto-osissa metron matkustajat, kohdistavat kauppakeskuksessa mainonnan yksilöittäin ja kolmiulotteiset videotallenteet toistuvat kotioloissa.

Elokuva on hyvinkin immersiivinen kokemus, se imaisee mukaansa ja pitää otteessaan. Vaikka vain Stanley Kubrick osaa puristaa Cruisesta kaikki mehut irti, tämäkin rooli lukeutuu Tompan parhaiden joukkoon. Hyvin ohjattu toiminta tasapainottelee hienosti draamavetoisten suvantojaksojen kanssa ja aidosti mielenkiintoiset dialogit johdattavat filosofisiin pohdiskeluihin. En kuitenkaan osaa nimittää Minority Reportia ensisijaisesti näyttelijöidensä, en ohjaajansa enkä käsikirjoittajansa elokuvaksi. Se on elämys, jonka palaset yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Ja tuo kokonaisuus on, kuten sanotaan, suurempi kuin osiensa summa.

Pienen pariisilaistytön kissa elää kaksoiselämää: päivisin miuku ottaa rennosti ja tarjoutuu tytön syliseuraksi, öisin taas kulkee siroin askelin lempeän ammattivarkaan jalanjäljissä. Tytön äiti on poliisi, joka jäljittää miehensä tappanutta roistopomoa. Hahmojen välit ja intressit limittyvät toisiinsa herkullisesti, niinpä soppa on valmis. Tässä ranskalaisessa animaatiossa on jonkinlaista hengenheimolaisuutta Robert Altmanin klassikon The Long Goodbye kanssa. Se pyörittelee sujuvasti rikoselokuvan tyypillisiä aineksia ja kosketus pinnasta on niin liukas, ettei elokuva kangistu kaavoihinsa.

Tarinassa on paljon tuttua, mutta animaation oivalliset pienet havainnot, kissan ominaisluonteen vangitseminen ja hienovireinen kerronta nostavat sen monen muun yläpuolelle. Elokuva tuo monin paikoin mieleen wanhojen hyvien aikojen laadukkaat lasten piirretyt, joissa ei arkailtu tuoda mukaan aikuisille oman tasonsa tarjoavia ja joskus pelottaviakin elementtejä. Sellaisia harvoin nykyään näkee, kun tarjonta on kiiltokuvapainotteista.

Kritiikkini kohdistuu takaa-ajojaksoon, joka kestää yli puolet elokuvasta (vaikka pieniä suvantovaiheita sisältääkin) sekä tytön maailman kuvaukseen, joka jää pintapuoliseksi; äidin painajaisia käsitellään enemmän. Tämä on ehkä virhe.

Visuaalisesti elokuva on komea kuin mikä. Se pitäytyy omassa, vahvassa tyylissään alusta loppuun ja siinä missä en välitä animesta tai muutenkaan monen nykyanimaation piirrostyylistä, tämä iskee.

Toden ja fiktion rajamailla häilyvä ja totuuspohjaansa voimakkaasti heti alkumetreillään painottava elokuva Osama bin Ladenin yli vuosikymmenen kestäneestä jäljitysoperaatiosta on ennen kaikkea Kathryn Bigelow’n ja Jessica Chastainin työ. Ohjaajan edellinen Yhdysvaltain elokuva-akatemian huomion kiinnittäneistä sotaelokuvista oli The Hurt Locker, joka päihitti kilpailijansa. ZDT haukkaa suuremman palan, se jahtaa USA:n vihollista numero yksi ja vuodet vierivät Chastainin esittämän, pienen mutta pippurisen Maya-agentin ponnisteluja seuratessa. Hahmo on yhdistelmä operaatiossa todellisuudessa toimineita agentteja.

Teknisesti oivallinen, hurjasta materiaalimäärästä leikattu ja dynaamisesta äänisuunnittelusta erityismaininnan ansaitseva elokuva on toimiva paketti draamaa ja jännitystä. Kaikki huipentuu luonnollisesti elokuvan loppupuolella tapahtuvaan salaiseen tappo-operaatioon, joka lienee tähän asti assosioitunut suuren yleisön silmissä lähinnä Valkoisessa talossa otettuun valokuvaan, jossa mm. Barack Obama seuraa pöydän ääressä tapahtumien kulkua. Kunniaa vieritetään Chastainin hahmon subjektiivisen henkilöitymän ylle, joskin elokuvan mukaan ratkaiseva tieto bin Ladenin jäljille pääsemiseksi on seurausta CIA:n arkistotyöntekijän satunnaisesta havainnosta. En tiedä tämän yksityiskohdan totuuspohjasta, mutta jos näin on, toivottavasti tämä rivihenkilö on todellisuudessa saanut enemmän huomiota osakseen kuin elokuvassa (häntä ei mainita koskaan myöhemmin).

Totuuspohja onkin tämän elokuvan mielenkiintoisin rakennuspalikka. Vaikka monet kohtaukset selvästi dramatisoivat tapahtumia, dokumentaariseen tyyliin tukeudutaan siinä määrin, että elokuvaa on syytetty mm. kidutuksen puolustuspuheenvuoroksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä George W. Bushin aikainen terrorismin vastainen sota, Guantanamo Bay ja muut kidutusta kuulustelutekniikkanaan hyödyntäneet sotilastukikohdat, jotka Obaman nykyhallinto pääosin tuomitsee, eivät saa minkäänlaista kritiikkiä osakseen.

Minulle jäi kuitenkin päällimmäiseksi sellainen vaikutelma, että elokuvassa on amerikkalaisuudestaan huolimatta jonkinlainen pyrkimys objektiivisuuteen. Moralisoinnit jätetään katsojalle. Kiduttaminen saattaa joissain tapauksissa tuottaa tuloksia, mutta etiikasta sen taustalla ja poikkeuksetta ”hyvän” kiduttajan suhteesta poikkeuksetta ”pahoihin” terroristeihin voi tietenkin olla montaa mieltä. Samalla tavalla voi kyseenalaistaa koko tappo-operaation, kuten itse aikoinaan tein. Ja on kritiikkiä minusta vähän elokuvassakin: ilmeisen puolustuskyvyttömät kohteet teilataan heti kohdatessa, no questions asked. Bailaaminen onneksi sivuutetaan.

Oscar-gaalan lähestyessä päätin katsella lisää ehdolla olevia elokuvia. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä ole valittujen joukossa harvinaista herkkua. Yksi merkittävimmistä amerikkalaisista nykyohjaajista, Paul Thomas Anderson, tulee taas. The Master on hiipivän ovela. Kyseessä lienee A Clockwork Orangen ohella yksi parhaita aivopesun olemusta avaavia elokuvia, jonka olen nähnyt. Se keskittyy tarkkanäköisesti kulttiin, joka vie mennessään. Tuosta kultista elokuvassa ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse.

There Will Be Bloodin öljykentiltä 1950-luvun sodanjälkeiseen aikaan siirtynyt ohjaaja käy tuokiokuvissa siellä täällä poimimassa hetkiä, joissa Joaquin Phoenix joka solullaan hengittää päähenkilö Freddie Quelliä. Alkoholiin taipuvainen valokuvaaja on rakastunut ja vapaa mies, jonka nämä kummatkin määrittävät ominaisuudet ovat silkkaa illuusiota. Hän kieltää rakkautensa ja sodan henkinen helvetti on hänelle vankila, josta ei ole pakotietä. Primitiivinen aggressio sykkii heti pinnan alla.

Kiehtovan mystinen Freddie törmää Philip Seymour Hoffmanin taidokkaasti tulkitsemaan Lancaster Doddiin. Hurmaavalle lahkojohtajalle sodan runtelema mies on villieläin, jonka kesyttämisprosessi on aluksi testi kultin potentiaalista, mutta joka ajan myötä herättää hänessä isällisiä tunteita. Isyysteema on tuttu ohjaajan aiemmista elokuvista. Mainitsematta ei sovi jättää Doddia sokeasti palvelevaa vaimoa, jonka kenties parhaassa roolissaan nähtävä Amy Adams piirtää kankaalle voimakkain vedoin. Kaikki kolme näyttelijää ovat syystäkin ehdolla kultaisen pystin saajiksi, mutta mitä Phoenixiin tulee – Daniel Day-Lewisin Lincoln-tulkintaa vielä näkemättä – hän on suvereeni.

Vahvan assosiatiivinen, rauhallisen viipyilevä, kuviltaan ja musiikkivalinnoiltaan äärimmäisen harkittu teos jättää paljon, kuten Seymour Hoffman lausuu, ”food for thought”. Liian auki se ei jää, vaan teos on kokonaisvaltainen ja miellyttävän kaksijakoinen. Merkittävänä sivuhaarana elokuva pyörittelee skientologia-henkisen kultin voimaa ja päähaarana – päinvastoin kuin esimerkiksi Flightin kohdalla – elokuva on hyvin omaperäinen kuvaus paljon käsitellystä aiheesta: sodan arvista.

Jim Sheridanin elämäkertaelokuva vasemman jalkansa varassa elävästä köyhän työläisperheen cp-vammaisesta pojasta on upea teos, etenkin kun ottaa huomioon että kyseessä on ilmestymishetkellä 40-vuotiaan ohjaajan esikoinen. Hyvin kokonaisvaltaisen elokuvan pohjana on klassinen elämäkerran muoto, joka pitää rakenteen kasassa. Sisältöä onkin sitten vaikka muille jakaa – elokuva on hieno aikalaiskuvaus ja samalla iholle hikikarpaloita myöten hyökkäävä tutkielma vaikean sairauden kanssa elämisestä. Sairautta käsitellään yhtäläisellä pieteetillä niin sairastajan itsensä kuin lähipiirinkin näkökulmasta.

Tärkeään rooliin elokuvassa nousee myös aidon rakkauden perään haikailu. Tätä puolta elokuva hieman romantisoi todellisiin tapahtumiin verrattuna, elokuvan päähenkilö Christy Brown on nimittäin todellinen henkilö, My Left Foot -nimisen omaelämäkerran kirjoittanut kirjailija.

Näyttelijäntyö nousee elokuvassa ylitse kaiken muun. Daniel Day-Lewis ja yhtä lailla samaa henkilöä lapsena esittävä Hugh O’Conor lataavat kaikkensa peliin piirtäen äärimmäisen fyysisen ja vaikuttavan kuvan hahmostaan. Christyn äidin roolissa loistaa yhtä ansiokkaasti ja sielukkaasti Brenda Fricker, joka Day-Lewisin tavoin huomioitiin työstään Oscarilla. Vammaisesta, väärinymmärretystä pojasta tulee väistämättä se rakkain lapsi, jonka lääkärien lausunnot tyhjäksi tekevä todistus omista kyvyistään tiristää kyyneleen itse kunkin silmäkulmasta. Silti myöhemmin äiti on aidosti huolissaan, kun pojan itsevarmuus ja toiveikkuus kasvaa. Vaarana kun on silloin korkealta tipahtaminen ja unelmien romahtaminen.

Yhdellä sanalla kuvattuna juuri siitä elokuvassa onkin kyse – toivosta.

Hyvässä näyttelemisessä ja performanssissa on pohjimmiltaan kyse läsnäolosta, avoimuudesta ja alttiudesta ärsykkeille tai itselleen, kyvystä heittäytyä ja antaa hetken viedä. Taiteen monimuotoisessa kirjossa on lukemattomia tapoja käsitellä ja yrittää ymmärtää asioita – usein sellaisia asioita, joihin tiede ei tarjoa vastauksia. Yksi haastavimmista on juuri tuo ajanjakso menneen ja tulevan välissä, tämä hetki. Hetki, joka on jatkuvassa liikkeessä ja silti paikallaan. Nykyihminen katsoo sujuvasti nykyhetken ohi, haaveilee tulevasta ja haikailee menneeseen. Pysähtyminen tähän hetkeen on harvinaista ja vaativaa. Läsnäolo siinä yhä vaikeampaa.

Serbialainen Marina Abramović ei ole näyttelijä, vaan taiteilija, joka kutsuu itseään hyvällä syyllä performanssitaiteen isoäidiksi. The Artist is Present -dokumentti seuraa New Yorkin Modernin taiteen museoon vuonna 2010 pystytettävää näyttelyä, joka esittelee yli 30 vuotta työskennelleen taiteilijan elämäntyötä. Näyttelyn huipentuma on uusi versio teoksesta Nightsea Crossing (1981-1987), jossa Abramović istui paikallaan rakastajaansa vastapäätä liikkumatta, paastoten. Nyt rakastaja on jäänyt taa ja taiteilija on ottanut yleisön omakseen, niinpä vastapäinen penkki on heille tarkoitettu. Läpi kolmikuukautisen näyttelyn, kuutena päivänä viikossa kuuden tunnin ajan hän esittää historian kenties haastavimman performanssitaideteoksen, jossa hän istuu paikallaan.

Abramovićin pää on painuksissa ja silmät kiinni. Lattiaan merkityn suuren neliön ulkopuolella yleisö seuraa tiiviisti, kuinka uusi ihminen istuu taiteilijaa vastapäätä. Tämä nostaa päänsä pystyyn, avaa silmänsä ja luo katsekontaktin. Miltä se tuntuu? Sen voi todella tietää vain paikan päällä, mutta elokuva vie lähelle. Niin lähelle, että katsojana pystyn kuvittelemaan tuon tunteen. Uusi ihminen saapuu tuoliin odottavaisena, innostuneena, epäröivänä tai jopa epäuskoisena. Abramović on näyttelyn sielu, uskomattoman vahvasti oma itsensä ja taiteilijapersoona, josta väistämätön narsismi kumpuaa miellyttävällä, maailmojasyleilevällä tavalla. Liikkumattomuus ja ehdoton läsnäolo muuttavat hänet yleiseksi ja siksi yksityiseksi, jokaiselle ihmiselle joksikin ainutkertaiseksi ja henkilökohtaiseksi – useimmiten varmaankin siksi, jota hän eniten tarvitsee: peiliksi, äidiksi, ystäväksi tai rakastajaksi.

Jos lähtee käymään läpi merkittävimpiä nykyisen maailman ihmisoikeusrikkomuksia, Pohjois-Korea tulee äkkiä vastaan. Ikään kuin diktatuurissa ja maan totalitaristisessa sulkeutuneisuudessa ei olisi tarpeeksi, kurjuus hyppää vielä uusiin sfääreihin maan vankileireillä, joilla tälläkin hetkellä 200 000 maan asukasta taistelee pysyäkseen hengissä. Vartijoiden raiskaamat naiset synnyttävät lapsia, joille leiri on ainoa todellisuus, jonka he tulevat koskaan tietämään.

Leirillä syntyneistä Shin Dong-Hyuk on tiettävästi ensimmäinen, joka on sieltä onnistuneesti päässyt pakenemaan. Tällä hetkellä hän kiertää vastentahtoisesti maailmaa kertoakseen omaa tarinaansa, jonka läpikäymiseksi tämä elokuvakin on tehty. Kertomukset karmeista kokemuksista tuovat mieleen milloin Papillonin, milloin muut kidutusta ja ihmisarvon polkemista käsittelevät fiktiot, dokumentit ja uutisjutut, jotka onneksi ovat minulle ainoa tapa, jonka kautta tällaisesta toiminnasta on saanut tietoa. Leirien todellisuus tuntuu yhtä etäiseltä kuin natsien 70 vuoden takaiset keskitysleirit.

Elokuvassa on mukana ihmisoikeusjärjestöjen kuvaamaa autenttista kuvamateriaalia, mutta tietysti vain vähän, niinpä kokemuksia kuvitetaan pelkistetysti animoitujen piirrosten avulla. Salaa kuvattua materiaalia työryhmä on saanut myös Pohjois-Koreasta paenneilta leirin entisiltä vartijoilta, jotka muodostavatkin elokuvaan aivan erityisen tason.

Tämä ei johdu kuvatusta materiaalista, vaan siitä, että vartijat ovat suostuneet myös haastatteluun. He kertovat leirin oloista ja normeista alkuun välinpitämättömän oloisesti, jopa hymyillen – ikään kuin eivät katuisi mitään. Myöhemmin he kertovat katuvansa tekojaan, mutta elekieli ei puolla tekstiä. Toisaalta hyvin vähän Dong-Hyukikaan tunteitaan näyttää: se, että aihe tekee kipeää, käy ilmi lähinnä pitkistä tauoista monologissa. Lopulta tajuan, että kyse on yksinkertaisesti perustavanlaatuisesta kulttuurierosta: itäaasialaiset ovat lähtökohtaisesti pidättyväisiä. Niinpä kimurantista, häpeällisestä tilanteesta pakokeinoa etsiessä ei puhjeta länsimaalaisesti kyyneliin vaan naama pysyy peruslukemilla. Pahimmassa tapauksessa tunne käännetään voitoksi hymyn kautta.

Päähenkilön pako helvetistä, jossa koko siihenastinen elämä on vietetty, tuo mieleen Platonin luolavertauksen, jossa luolaan kahlitut ihmiset saavat tietoa ulkopuolisesta maailmasta vain luolan seinälle heijastuvien varjojen kautta. Tämän ajatusleikin ainutlaatuista konkretisoitumista käsitellään valitettavasti vain vähän, sillä vankileirien vääryyksien perinpohjainen julkituonti on ymmärrettävästi dokumentin ja päähenkilön keskeisin missio. Kokonaisuus on kuitenkin niin vahvasti päähenkilön varaan rakennettu, että tuntuu oudolta, että pakomatkan jälkeinen uuden maailman kohtaaminen sivuutetaan niin nopein kääntein.