Looperin nähtyäni halusin palata ajassa hieman taaksepäin ja löytää kovasti peräänkuuluttamaani älykästä sci-fiä. Hyllystä löytyikin Steven Spielbergin Minority Report, jo 11 vuoden takainen elokuva, jonka jälkeen hän ei ole parempaa tehnyt.

Suuren tieteiskirjailijan, Philip K. Dickin novelliin perustuva elokuva keskittyy ennen kaikkea pohtimaan ajatuksen ja teon välistä eroa. Tom Cruisen näyttelemä John Anderton johtaa poliisiyksikköä, joka estää henkirikokset ennen kuin ne ehtivät tapahtua. Geenimanipulaation aiheuttaman mutaation tuloksena kolme ”näkijää” kokevat ennepainajaisina tulevat murhat ja tapot ja kokeiluvaiheessa oleva järjestelmä tallentaa unet futuristiseen tietokonepäätteeseen, jota kontrolloidaan kapellimestarin ottein. Henkirikosten määrä on pyöristynyt nollaan ja systeemi toimii aukottomasti, kunnes kaikki muuttuu: näkijät ilmoittavatkin tulevaksi tappajaksi itsensä John Andertonin.

Harvinaisen kiehtova ajatusleikki riittäisi jo yksin elokuvan aiheeksi, mutta sen ympärille Spielberg rakentaa vakuuttavan yksityiskohtaisen ja siksi uskottavan maailman, jossa riittää ihmeteltävää useammallekin katselukerralle. Kokonaisuus ei pelkisty utopian esittelyksi, vaan kertoo paljon kaikesta siitä, mitä tähän tulevaisuusvisioon kuuluu. Elokuvan valvontayhteiskunnan monet ennusmerkit ovat jo tosielämässä nähtävissä, kun kännykkämme kertovat koko ajan operaattoreille sijaintimme, rahankäyttömme painottuu pankki- ja luottokortteihin ja Google pitää kirjaa siitä, mistä olemme kiinnostuneita. Jos jotain yksityisyyttä vielä jää, sen paljastamme itse Facebookissa. Loputtoman kaukana ei siis olla Minority Reportin maailmasta, jossa automaattiset kamerat rekisteröivät silmämunat ja tunnistavat sekunnin murto-osissa metron matkustajat, kohdistavat kauppakeskuksessa mainonnan yksilöittäin ja kolmiulotteiset videotallenteet toistuvat kotioloissa.

Elokuva on hyvinkin immersiivinen kokemus, se imaisee mukaansa ja pitää otteessaan. Vaikka vain Stanley Kubrick osaa puristaa Cruisesta kaikki mehut irti, tämäkin rooli lukeutuu Tompan parhaiden joukkoon. Hyvin ohjattu toiminta tasapainottelee hienosti draamavetoisten suvantojaksojen kanssa ja aidosti mielenkiintoiset dialogit johdattavat filosofisiin pohdiskeluihin. En kuitenkaan osaa nimittää Minority Reportia ensisijaisesti näyttelijöidensä, en ohjaajansa enkä käsikirjoittajansa elokuvaksi. Se on elämys, jonka palaset yhdessä muodostavat kokonaisuuden. Ja tuo kokonaisuus on, kuten sanotaan, suurempi kuin osiensa summa.

Pienen pariisilaistytön kissa elää kaksoiselämää: päivisin miuku ottaa rennosti ja tarjoutuu tytön syliseuraksi, öisin taas kulkee siroin askelin lempeän ammattivarkaan jalanjäljissä. Tytön äiti on poliisi, joka jäljittää miehensä tappanutta roistopomoa. Hahmojen välit ja intressit limittyvät toisiinsa herkullisesti, niinpä soppa on valmis. Tässä ranskalaisessa animaatiossa on jonkinlaista hengenheimolaisuutta Robert Altmanin klassikon The Long Goodbye kanssa. Se pyörittelee sujuvasti rikoselokuvan tyypillisiä aineksia ja kosketus pinnasta on niin liukas, ettei elokuva kangistu kaavoihinsa.

Tarinassa on paljon tuttua, mutta animaation oivalliset pienet havainnot, kissan ominaisluonteen vangitseminen ja hienovireinen kerronta nostavat sen monen muun yläpuolelle. Elokuva tuo monin paikoin mieleen wanhojen hyvien aikojen laadukkaat lasten piirretyt, joissa ei arkailtu tuoda mukaan aikuisille oman tasonsa tarjoavia ja joskus pelottaviakin elementtejä. Sellaisia harvoin nykyään näkee, kun tarjonta on kiiltokuvapainotteista.

Kritiikkini kohdistuu takaa-ajojaksoon, joka kestää yli puolet elokuvasta (vaikka pieniä suvantovaiheita sisältääkin) sekä tytön maailman kuvaukseen, joka jää pintapuoliseksi; äidin painajaisia käsitellään enemmän. Tämä on ehkä virhe.

Visuaalisesti elokuva on komea kuin mikä. Se pitäytyy omassa, vahvassa tyylissään alusta loppuun ja siinä missä en välitä animesta tai muutenkaan monen nykyanimaation piirrostyylistä, tämä iskee.

Toden ja fiktion rajamailla häilyvä ja totuuspohjaansa voimakkaasti heti alkumetreillään painottava elokuva Osama bin Ladenin yli vuosikymmenen kestäneestä jäljitysoperaatiosta on ennen kaikkea Kathryn Bigelow’n ja Jessica Chastainin työ. Ohjaajan edellinen Yhdysvaltain elokuva-akatemian huomion kiinnittäneistä sotaelokuvista oli The Hurt Locker, joka päihitti kilpailijansa. ZDT haukkaa suuremman palan, se jahtaa USA:n vihollista numero yksi ja vuodet vierivät Chastainin esittämän, pienen mutta pippurisen Maya-agentin ponnisteluja seuratessa. Hahmo on yhdistelmä operaatiossa todellisuudessa toimineita agentteja.

Teknisesti oivallinen, hurjasta materiaalimäärästä leikattu ja dynaamisesta äänisuunnittelusta erityismaininnan ansaitseva elokuva on toimiva paketti draamaa ja jännitystä. Kaikki huipentuu luonnollisesti elokuvan loppupuolella tapahtuvaan salaiseen tappo-operaatioon, joka lienee tähän asti assosioitunut suuren yleisön silmissä lähinnä Valkoisessa talossa otettuun valokuvaan, jossa mm. Barack Obama seuraa pöydän ääressä tapahtumien kulkua. Kunniaa vieritetään Chastainin hahmon subjektiivisen henkilöitymän ylle, joskin elokuvan mukaan ratkaiseva tieto bin Ladenin jäljille pääsemiseksi on seurausta CIA:n arkistotyöntekijän satunnaisesta havainnosta. En tiedä tämän yksityiskohdan totuuspohjasta, mutta jos näin on, toivottavasti tämä rivihenkilö on todellisuudessa saanut enemmän huomiota osakseen kuin elokuvassa (häntä ei mainita koskaan myöhemmin).

Totuuspohja onkin tämän elokuvan mielenkiintoisin rakennuspalikka. Vaikka monet kohtaukset selvästi dramatisoivat tapahtumia, dokumentaariseen tyyliin tukeudutaan siinä määrin, että elokuvaa on syytetty mm. kidutuksen puolustuspuheenvuoroksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä George W. Bushin aikainen terrorismin vastainen sota, Guantanamo Bay ja muut kidutusta kuulustelutekniikkanaan hyödyntäneet sotilastukikohdat, jotka Obaman nykyhallinto pääosin tuomitsee, eivät saa minkäänlaista kritiikkiä osakseen.

Minulle jäi kuitenkin päällimmäiseksi sellainen vaikutelma, että elokuvassa on amerikkalaisuudestaan huolimatta jonkinlainen pyrkimys objektiivisuuteen. Moralisoinnit jätetään katsojalle. Kiduttaminen saattaa joissain tapauksissa tuottaa tuloksia, mutta etiikasta sen taustalla ja poikkeuksetta ”hyvän” kiduttajan suhteesta poikkeuksetta ”pahoihin” terroristeihin voi tietenkin olla montaa mieltä. Samalla tavalla voi kyseenalaistaa koko tappo-operaation, kuten itse aikoinaan tein. Ja on kritiikkiä minusta vähän elokuvassakin: ilmeisen puolustuskyvyttömät kohteet teilataan heti kohdatessa, no questions asked. Bailaaminen onneksi sivuutetaan.

Oscar-gaalan lähestyessä päätin katsella lisää ehdolla olevia elokuvia. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tämä ole valittujen joukossa harvinaista herkkua. Yksi merkittävimmistä amerikkalaisista nykyohjaajista, Paul Thomas Anderson, tulee taas. The Master on hiipivän ovela. Kyseessä lienee A Clockwork Orangen ohella yksi parhaita aivopesun olemusta avaavia elokuvia, jonka olen nähnyt. Se keskittyy tarkkanäköisesti kulttiin, joka vie mennessään. Tuosta kultista elokuvassa ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse.

There Will Be Bloodin öljykentiltä 1950-luvun sodanjälkeiseen aikaan siirtynyt ohjaaja käy tuokiokuvissa siellä täällä poimimassa hetkiä, joissa Joaquin Phoenix joka solullaan hengittää päähenkilö Freddie Quelliä. Alkoholiin taipuvainen valokuvaaja on rakastunut ja vapaa mies, jonka nämä kummatkin määrittävät ominaisuudet ovat silkkaa illuusiota. Hän kieltää rakkautensa ja sodan henkinen helvetti on hänelle vankila, josta ei ole pakotietä. Primitiivinen aggressio sykkii heti pinnan alla.

Kiehtovan mystinen Freddie törmää Philip Seymour Hoffmanin taidokkaasti tulkitsemaan Lancaster Doddiin. Hurmaavalle lahkojohtajalle sodan runtelema mies on villieläin, jonka kesyttämisprosessi on aluksi testi kultin potentiaalista, mutta joka ajan myötä herättää hänessä isällisiä tunteita. Isyysteema on tuttu ohjaajan aiemmista elokuvista. Mainitsematta ei sovi jättää Doddia sokeasti palvelevaa vaimoa, jonka kenties parhaassa roolissaan nähtävä Amy Adams piirtää kankaalle voimakkain vedoin. Kaikki kolme näyttelijää ovat syystäkin ehdolla kultaisen pystin saajiksi, mutta mitä Phoenixiin tulee – Daniel Day-Lewisin Lincoln-tulkintaa vielä näkemättä – hän on suvereeni.

Vahvan assosiatiivinen, rauhallisen viipyilevä, kuviltaan ja musiikkivalinnoiltaan äärimmäisen harkittu teos jättää paljon, kuten Seymour Hoffman lausuu, ”food for thought”. Liian auki se ei jää, vaan teos on kokonaisvaltainen ja miellyttävän kaksijakoinen. Merkittävänä sivuhaarana elokuva pyörittelee skientologia-henkisen kultin voimaa ja päähaarana – päinvastoin kuin esimerkiksi Flightin kohdalla – elokuva on hyvin omaperäinen kuvaus paljon käsitellystä aiheesta: sodan arvista.

Jim Sheridanin elämäkertaelokuva vasemman jalkansa varassa elävästä köyhän työläisperheen cp-vammaisesta pojasta on upea teos, etenkin kun ottaa huomioon että kyseessä on ilmestymishetkellä 40-vuotiaan ohjaajan esikoinen. Hyvin kokonaisvaltaisen elokuvan pohjana on klassinen elämäkerran muoto, joka pitää rakenteen kasassa. Sisältöä onkin sitten vaikka muille jakaa – elokuva on hieno aikalaiskuvaus ja samalla iholle hikikarpaloita myöten hyökkäävä tutkielma vaikean sairauden kanssa elämisestä. Sairautta käsitellään yhtäläisellä pieteetillä niin sairastajan itsensä kuin lähipiirinkin näkökulmasta.

Tärkeään rooliin elokuvassa nousee myös aidon rakkauden perään haikailu. Tätä puolta elokuva hieman romantisoi todellisiin tapahtumiin verrattuna, elokuvan päähenkilö Christy Brown on nimittäin todellinen henkilö, My Left Foot -nimisen omaelämäkerran kirjoittanut kirjailija.

Näyttelijäntyö nousee elokuvassa ylitse kaiken muun. Daniel Day-Lewis ja yhtä lailla samaa henkilöä lapsena esittävä Hugh O’Conor lataavat kaikkensa peliin piirtäen äärimmäisen fyysisen ja vaikuttavan kuvan hahmostaan. Christyn äidin roolissa loistaa yhtä ansiokkaasti ja sielukkaasti Brenda Fricker, joka Day-Lewisin tavoin huomioitiin työstään Oscarilla. Vammaisesta, väärinymmärretystä pojasta tulee väistämättä se rakkain lapsi, jonka lääkärien lausunnot tyhjäksi tekevä todistus omista kyvyistään tiristää kyyneleen itse kunkin silmäkulmasta. Silti myöhemmin äiti on aidosti huolissaan, kun pojan itsevarmuus ja toiveikkuus kasvaa. Vaarana kun on silloin korkealta tipahtaminen ja unelmien romahtaminen.

Yhdellä sanalla kuvattuna juuri siitä elokuvassa onkin kyse – toivosta.