Hyvässä näyttelemisessä ja performanssissa on pohjimmiltaan kyse läsnäolosta, avoimuudesta ja alttiudesta ärsykkeille tai itselleen, kyvystä heittäytyä ja antaa hetken viedä. Taiteen monimuotoisessa kirjossa on lukemattomia tapoja käsitellä ja yrittää ymmärtää asioita – usein sellaisia asioita, joihin tiede ei tarjoa vastauksia. Yksi haastavimmista on juuri tuo ajanjakso menneen ja tulevan välissä, tämä hetki. Hetki, joka on jatkuvassa liikkeessä ja silti paikallaan. Nykyihminen katsoo sujuvasti nykyhetken ohi, haaveilee tulevasta ja haikailee menneeseen. Pysähtyminen tähän hetkeen on harvinaista ja vaativaa. Läsnäolo siinä yhä vaikeampaa.

Serbialainen Marina Abramović ei ole näyttelijä, vaan taiteilija, joka kutsuu itseään hyvällä syyllä performanssitaiteen isoäidiksi. The Artist is Present -dokumentti seuraa New Yorkin Modernin taiteen museoon vuonna 2010 pystytettävää näyttelyä, joka esittelee yli 30 vuotta työskennelleen taiteilijan elämäntyötä. Näyttelyn huipentuma on uusi versio teoksesta Nightsea Crossing (1981-1987), jossa Abramović istui paikallaan rakastajaansa vastapäätä liikkumatta, paastoten. Nyt rakastaja on jäänyt taa ja taiteilija on ottanut yleisön omakseen, niinpä vastapäinen penkki on heille tarkoitettu. Läpi kolmikuukautisen näyttelyn, kuutena päivänä viikossa kuuden tunnin ajan hän esittää historian kenties haastavimman performanssitaideteoksen, jossa hän istuu paikallaan.

Abramovićin pää on painuksissa ja silmät kiinni. Lattiaan merkityn suuren neliön ulkopuolella yleisö seuraa tiiviisti, kuinka uusi ihminen istuu taiteilijaa vastapäätä. Tämä nostaa päänsä pystyyn, avaa silmänsä ja luo katsekontaktin. Miltä se tuntuu? Sen voi todella tietää vain paikan päällä, mutta elokuva vie lähelle. Niin lähelle, että katsojana pystyn kuvittelemaan tuon tunteen. Uusi ihminen saapuu tuoliin odottavaisena, innostuneena, epäröivänä tai jopa epäuskoisena. Abramović on näyttelyn sielu, uskomattoman vahvasti oma itsensä ja taiteilijapersoona, josta väistämätön narsismi kumpuaa miellyttävällä, maailmojasyleilevällä tavalla. Liikkumattomuus ja ehdoton läsnäolo muuttavat hänet yleiseksi ja siksi yksityiseksi, jokaiselle ihmiselle joksikin ainutkertaiseksi ja henkilökohtaiseksi – useimmiten varmaankin siksi, jota hän eniten tarvitsee: peiliksi, äidiksi, ystäväksi tai rakastajaksi.

Jos lähtee käymään läpi merkittävimpiä nykyisen maailman ihmisoikeusrikkomuksia, Pohjois-Korea tulee äkkiä vastaan. Ikään kuin diktatuurissa ja maan totalitaristisessa sulkeutuneisuudessa ei olisi tarpeeksi, kurjuus hyppää vielä uusiin sfääreihin maan vankileireillä, joilla tälläkin hetkellä 200 000 maan asukasta taistelee pysyäkseen hengissä. Vartijoiden raiskaamat naiset synnyttävät lapsia, joille leiri on ainoa todellisuus, jonka he tulevat koskaan tietämään.

Leirillä syntyneistä Shin Dong-Hyuk on tiettävästi ensimmäinen, joka on sieltä onnistuneesti päässyt pakenemaan. Tällä hetkellä hän kiertää vastentahtoisesti maailmaa kertoakseen omaa tarinaansa, jonka läpikäymiseksi tämä elokuvakin on tehty. Kertomukset karmeista kokemuksista tuovat mieleen milloin Papillonin, milloin muut kidutusta ja ihmisarvon polkemista käsittelevät fiktiot, dokumentit ja uutisjutut, jotka onneksi ovat minulle ainoa tapa, jonka kautta tällaisesta toiminnasta on saanut tietoa. Leirien todellisuus tuntuu yhtä etäiseltä kuin natsien 70 vuoden takaiset keskitysleirit.

Elokuvassa on mukana ihmisoikeusjärjestöjen kuvaamaa autenttista kuvamateriaalia, mutta tietysti vain vähän, niinpä kokemuksia kuvitetaan pelkistetysti animoitujen piirrosten avulla. Salaa kuvattua materiaalia työryhmä on saanut myös Pohjois-Koreasta paenneilta leirin entisiltä vartijoilta, jotka muodostavatkin elokuvaan aivan erityisen tason.

Tämä ei johdu kuvatusta materiaalista, vaan siitä, että vartijat ovat suostuneet myös haastatteluun. He kertovat leirin oloista ja normeista alkuun välinpitämättömän oloisesti, jopa hymyillen – ikään kuin eivät katuisi mitään. Myöhemmin he kertovat katuvansa tekojaan, mutta elekieli ei puolla tekstiä. Toisaalta hyvin vähän Dong-Hyukikaan tunteitaan näyttää: se, että aihe tekee kipeää, käy ilmi lähinnä pitkistä tauoista monologissa. Lopulta tajuan, että kyse on yksinkertaisesti perustavanlaatuisesta kulttuurierosta: itäaasialaiset ovat lähtökohtaisesti pidättyväisiä. Niinpä kimurantista, häpeällisestä tilanteesta pakokeinoa etsiessä ei puhjeta länsimaalaisesti kyyneliin vaan naama pysyy peruslukemilla. Pahimmassa tapauksessa tunne käännetään voitoksi hymyn kautta.

Päähenkilön pako helvetistä, jossa koko siihenastinen elämä on vietetty, tuo mieleen Platonin luolavertauksen, jossa luolaan kahlitut ihmiset saavat tietoa ulkopuolisesta maailmasta vain luolan seinälle heijastuvien varjojen kautta. Tämän ajatusleikin ainutlaatuista konkretisoitumista käsitellään valitettavasti vain vähän, sillä vankileirien vääryyksien perinpohjainen julkituonti on ymmärrettävästi dokumentin ja päähenkilön keskeisin missio. Kokonaisuus on kuitenkin niin vahvasti päähenkilön varaan rakennettu, että tuntuu oudolta, että pakomatkan jälkeinen uuden maailman kohtaaminen sivuutetaan niin nopein kääntein.

Kahdennentoista DocPointin avasi tänään elokuva, joka tuottajan sanoin ”tekee näkymättömän näkyväksi”. Visuaalisesti kaikki tiivistyy Itäkeskuksen sillalle johtaviin portaisiin, joita kierretään yhä uudestaan. Varsinainen tapahtumapaikka on nuorisosäätiön itähelsinkiläinen vuokratalo, siis asukkaiden kesken ”Hilton”. Aiemmissa töissäänkin nuorten kanssa yhteistä säveltä etsinyt Virpi Suutari johdattaa katsojan luontevasti keskelle viime syksyn polttavinta yhteiskunnallista aihetta, nuorisosyrjäytymistä.

Poika hakkaa päätään sängynreunaan, toinen haikailee pienen tyttärensä perään. Yksi löytää hetken rauhan viiltelystä, toinen purkaa aggressioitaan metsässä oksankappaleita mätkien. Kärsivällisellä, kohteitaan kunnioittavalla seurannalla ohjaaja onnistuu tavoittamaan nuorista – ja syrjäytymisestä – jotain erityistä. On olemassa hieno raja, johon toimittajan kynä törmää, mutta hyvän dokumentaristin kamera jatkaa matkaansa.

Elokuva seuraa omasta tilanteestaan tietoisia, siitä ahdistuneita ja lamaantuneita nuoria, jotka eivät kuitenkaan missään nimessä ole tyhmiä. Kun he kertovat ajatuksistaan arvokkaissa monologeissa, tuntuu kuin he itsekin ymmärtäisivät edustavansa elokuvassa jotenkin varoittavaa esimerkkiä, vaikka kyse ei opetuselokuvasta olekaan. Se on nimittäin nuorille selvää kuin pläkki, että omille lapsille ei kävisi näin. Mutta kun työelämästä on pudonnut pitkäksi aikaa, kynnys ottaa itseään niskasta kiinni kasvaa päivä päivältä.

Huomaan vertaavani Hiltonia väistämättä upeaan kahden vuoden takaiseen Ikuisesti sinun -elokuvaan, jossa seurattiin huostaanotettuja lapsia. Hilton ei yllä ihan sen tasolle, en ole ihan varma miksi. Syy lienee siinä, että huolehtivien aikuisten näkökulma puuttuu, Hiltonissa kun nuoret ovat yksin. Hiltonia voisikin tavallaan ajatella Ikuisesti sinun -elokuvan jatko-osaksi: lapset ovat nyt kasvaneet aikuisiksi. Tällä kertaa kaikki on omissa käsissä, ja tilanne on siksi lohduttomampi. Kun nuorista ehkä sympaattisimman pojan mummo tulee kylään, saadaan häivähdys tästä elementistä, mutta jään kaipaamaan lisää. Niin varmasti moni nuoristakin.

Toinen aluksi ongelmalta tuntuva asia on leikkauksellinen: rakenteen hahmottomuus, kohtauksien tietty irrallisuus ja yleinen päämäärättömyys. Tämä ei häiritse tässä elokuvassa niin paljon kuin monissa muissa häiritsisi, sillä sen helposti tulkitsee tarkoitukselliseksi kuvaukseksi elokuvan ihmisten päänsisäisestä maailmasta.

Hiltonin nuoret muodostavat mielenkiintoisen kavalkadin hienosti esiin tuotuja persoonallisuuksia. Yhdistävä linkki heidän välillään on hieman yllättäen 44-vuotias hiljainen ”isähahmo”, syöpää sairastava Make, jonka kämppä toimii turvapaikkana tarpeen vaatiessa – paikkana rauhoittua. Kuinka väärältä siis tuntuukaan, kun elokuvan nähtyään ajattelee Virpi Suutarin viimeisiä sanoja ohjaajan puheessa ennen elokuvan Docpoint-näytöksen alkua. Tuo elokuvanäytös ja koko elokuva on nimittäin omistettu Makelle, joka tänään kuoli pois.

Heti kärkeen lienee paikallaan tunnustaa, ettei punk ole minun juttuni ja vaikka olen katsonut musiikkidokumentteja hyvin vähän, tiedän sen verran, etteivät oikein nekään. Kyseessä onkin poikkeus, Pentti Kurikan nimipäivät -bändin hekumallisen suora ja tinkimätön tykitys, joka kumpuaa mielen syövereiden syvimmistä sopukoista. Kun miehet asettuvat pöydän ääreen raapustelemaan kantaaottavia lyriikoita, lopputuloksena ulos tulee uskomattoman pitkälle vietyjä analyyseja ihmisyyden perimmäisistä totuuksista. Kuten esimerkiksi huomio siitä, että kahvi on hyvää.

Koskettavinta on se, kuinka bändin neljä kehitysvammaista jäsentä elävät elämäänsä estottomasti ja aivan täysillä. Uskaltaminen ei kuulu sanavarastoon, vaan asioita tehdään ja sanotaan juuri niin kuin sillä hetkellä tuntuu. Elokuva ei kuitenkaan onnistuisi välittämään mitään ilman ratkaisevan tärkeitä, ihmiskuvia piirtäviä hetkiä, joissa bänditouhujen välillä keskitytään kunkin bändin jäsenen omaan elämään. Nämä tarkoin valitut hetket osoittavat ohjaajien herkkyyttä ja hienoa tilannetajua.

Vammaisia usein säälitään, mutta kenen oikeastaan pitäisi sääliä ketä? Tämä elokuva kääntää katseensa ehkä enemmän meihin muihin.